aurora adamantium

Silmien puolikuut kasvavat ja tummuvat, tunnen itseni niin järjettömän väsyneeksi ja vanhaksi mutta samalla taannun lapseksi, joka ei yletä aikuisten maailman korkeille tasoille. Puhun ja itken muistoille, piirrän niitä vierelleni, sormeni haparoivat ilmaa, eivät saa mistään kiinni.

Tuntuu äänieristetyltä, tai jotenkin pehmennetyltä. Niin kuin väkivaltaisessa elokuvakohtauksessa, jonka taustalla soi rauhoittava musiikki. Iskut ja huudot uppoavat Bachin Airin höyhenenkevyeen unimaailmaan, mustelmat, haavat ja arvet kiedotaan silkkiin ja samettiin, pumpuliin. Siltä juuri nyt tuntuu, rauhoitetulta. 

Edessä on kasaantuneena vuosia täynnä häpeää ja itkua ja valvottuja öitä, mustia silmänalusia ja mustelmia, äiti kuka sua on lyönyt, kipeitä sanoja ja tekoja, aikaa joka ei ikinä edennyt. Kaikki esillä, kaikki aivan iholla ja silti kaiken sen taustalla kuuluu vain jousien utuinen sointi, rauhallinen ja unettava. 

Istun sängyllä jalat ristissä ja tuijotan mustien hahmojen liikkeitä. Joku ampuu aivonsa tapeteille, kauniille kukkakuvioisille tapeteille ja veri roiskuu pisaroina seinille, vuodevaatteille, hyllyille ja minä istun yhä paikoillani ja tuijotan. Jackson Pollockia parhaimmillaan. Tänään elämä on taidenäyttelyä ja elokuvakohtauksia. Sivusta katsomista. 

Tuijotan omaa Pollockiani, muistojen kangastuksia seinillä. Elämäntaidetta räjäytettynä pitkin huonetta. Kaikki käärittynä hengityksen tasaisuuteen, elämisen sietämättömään sumeuteen.