Elokuu paisuu odotuksesta, nitisee ja natisee ja ratkeilee saumoistaan. Syksyn kirpeys valuu pienistä purkaumista sisään ja tekee päivistä niin viileitä, ettei kaupungilla kävellessä enää pärjää pelkällä hihattomalla topilla. Illatkin ovat pimentyneet niin tummiksi, että tähdet näyttävät aika upeilta tummansinistä, lähes mustaa taivaankantta vasten. Eräänä iltana katulamput sammuivat juuri sillä hetkellä, kun astuin valokeilaan ja hetken jo luulin tulleeni sokeaksi ennen kuin silmät taas tottuivat hämärään.

Kesä meni jotenkin ohi, niin kuin se aina menee. En osaa vieläkään nauttia aurinkoisista päivistä, jotka tulisi viettää jalat hiekkaan upoten ja syli avoinna järveen kahlaten. Uskaltauduin kyllä ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen bikineissä rannalle mutta muuten löysin itseni kirjoittelemasta noloa ahdistustani syömishäiriöpalstoille, tuijottamasta vartaloani peilin edestä ja kantamasta kotiini tuliterää vaakaa, jonka orjuutuksesta minun piti olla vapautunut jo vuosia sitten.

Pelkään syömishäiriön kroonistuvan. Keikun aivan alipainon rajalla mutta jokin hiven järkeä pitää minut vielä sillä puolella, jossa kroppa juuri ja juuri toimii. Päärynävartaloisena alakroppani näyttää normaalilta mutta rintakehäni ja käteni ovat niin luiset, että varsinkin kesän hellepäiviin soveltuvissa pikkutopeissa olen saanut liikaa pahoja katseita ja kommentteja. Haluan näyttää terveeltä ja hehkuvalta, en kuihtuneelta. Haluan toimivan ja voimakkaan kropan, joka ei petä minua rankkojenkaan päivien jälkeen, jolloin on uurastettava aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Luin joskus lukiossa Sugar-brittilehteä, ja Kimberley Walsh jäi jo silloin mieleeni. En ole siis mikään vartalotyyppiekspertti, mutta tulkintani mukaan Kimberleyllä on päärynävartalo: pienehköt rinnat, kapeat olkapäät, leveähkö lantio.

Ehkä sitä alitajuisesti etsii esikuvaa oman vartalotyypin edustajista, minkä vuoksi sellaiset itselle saavutettavissa olevat ihanteet jäävät paremmin mieleen kuin itselle mahdottomat tyypit. Pitkät ja hoikat jalat eivät vain ole minun vartalotyypilleni mahdollisia, joten siksi joku Gisele Bündchenin vartalon ihailu tuntuu yhtä turhalta ja surulliselta kuin liian kalliiden vaatteiden sovittelu tyhjän lompakon kanssa. Mieluummin kuolaan tavoitettavissa olevia ihanteita.

Minun silmääni Kimberley on sopusuhtainen, terve, hehkuva, itsevarma, sellainen minäkin haluan olla.

Täällä taas

En tiedä, lukeeko tätä blogia kukaan mutta ajattelin siitä huolimatta alkaa kirjoitella tänne taas arjestani, ihmissuhteistani, mielipiteistäni, huolistani, iloistani, suruistani, onnestanikin. Vuosi on kulunut viime merkinnästä, mutta kirjoittamatta en kuitenkaan ole ollut vaan purkanut elämääni lukittuun päiväkirjaan. Löyhästi omaan elämääni pohjautuvia novelleja taas olen raapustanut tänne:

http://ihonalaista.blogspot.fi/

Tällainen hyppely päiväkirjojen tai blogien välillä tuntuu jotenkin virkistävältä. Uskon siihen, että jotkut ihmiset kutsuvat meistä parhaat puolemme esiin ja toiset taas huonoimmat. Uskon siihen myös paikkojen kohdalla. Ja joskus jo paikan uutuus saa minusta aivan eri puolia esille kuin vanha paikka. Siksi kai tuntuu innostavalta nyt naputella tänne pitkästä aikaa.

Viime viikot ovat olleet järkyttävän yksinäisiä. Olen eristäytynyt ihmisistä, enkä ole koko kesän aikana nähnyt kuin muutamia hassuja kertoja muita ihmisiä kuin poikaystävääni. Tai avopuoliso kai on oikeampi nimitys, mutta se on aina kuulostanut jotenkin liian viralliselta korviini.

On niin pirullista, kuinka ahdistus kuiskii korviini, etteivät muut voisi koskaan ymmärtää huonoja päiviäni ja saa heittämään yhteydenottoja tulvivan puhelimen laukun pohjalle. Kuitenkin ne harvat kerrat, kun olen istunut tuntikausia ystävän kanssa höpöttelemässä ovat olleet niin ihania, etten olisi millään malttanut tulla kotiin. Kotona seinät kaatuvat päälle ja ongelmat paisuvat moninkertaisiksi.

Silmiini osui tällainen miete: We cannot change the inevitable. The only thing we can do is play on the one string we have, and that is our attitude. I am convinced that life is 10% what happens to me and 90% of how I react to it.

Minusta tuntuu, että suuri osa ongelmistani todella johtuu vain siitä, että annan vastoinkäymisten liian helposti musertaa itsetuntoni. Haluaisin ajatella, että minulla on vapaa tahto ajatella positiivisesti jos vain päätän niin.

Kuitenkin pitää olla itselleen sen verran armollinen, ettei vapaa tahto tarkoita sitä, että olisin vapaa siitä, mitä aivot määräävät. Jos olen saanut syntymälahjaksi melankolian ja introverttiuden, niin on aika vaikeaa vain päättää yhtäkkiä muuttua positiiviseksi ekstrovertiksi. Haluan kuitenkin kaikista rajoitteistani huolimatta kehittää itseäni sellaiseksi, joka pystyy voittamaan ahdistuksen ja kulkemaan tuolla syksyn aavistuksen täyttämillä kaduilla vailla häpeää ja vailla pelkoa.

Nyt lähden keittämään kahvia ja aloittelemaan tätä päivää, ihanaa jos tätä vielä joku lukee. Pus!