en enää tiedä

Voisit oikeasti lihoa pari kiloa, T sanoo ja koskettaa luista rintakehääni. Kuivaan itseäni vaaleanpunaiseen pyyhkeeseen ja hämmennyksestä pulpautan sen ikuisen kiltin tytön iskulauseen: kiitos. Sitä aina hoin päässäni, kun joku joskus erehtyi huomaamaan minut, ja nyt se taas hypähtää muistojen lävitse, huulien raosta tähän hetkeen.

Toisaalta haluan kiitoksen ohella sanoa anteeksi, sen toisen kunnon tytön mantran. Häpeän kuollakseni ihmisten katseita sairautta kielivän kehon pinnalla. Anteeksi anteeksi anteeksi. En kestä kauhusta, kuvotuksesta, ymmärtämättömyydestä pyöristyneitä silmiä, teräviä katseita jotka poraavat kuultavan ihon lävitse ja jättävät vuotamaan taas hieman tyhjemmäksi.

Itse voin viettää tuntikausia katsellen, kuinka keho heijastuu peilistä monimutkaisena maisemana, eksyä ammottaviin laaksoihin kylkiluiden alla ja lonkkaluiden välissä, antaa sormien juosta solisluilla, jotka työntyvät vaarallisina kielekkeinä. 

Kuitenkaan en kestä sitä, jos joku muu tuijottaa. 20 kiloa laihempana vihasin ihmisten kauhistelevia katseita ja kommentteja, kuinka olen luuranko, pelottava ja hui kamala miten olen edes elossa. Halusin huutaa, että tämän on minun ja yksin minun vartaloni, minun taisteluni, jossa tulen aina kaatumaan yksin. Menkää pois ja ottakaa kehoon liimautuvat katseet, jotka tuntuvat kuin niljakkailta vesikasveilta ja saavat kehon tuntumaan kahlitulta, julkiselta, kosketulta ja tahritulta. Antakaa minun pitää tämä oma salainen maailma, joka ei kuitenkaan koskaan ole täysin salainen vaan näkyy päällepäin kalpeutena, haurautena, sairautena. 

Olen kyllästynyt asumaan tässä kuplassa. 

Olen kyllästynyt laskemaan ja vahtimaan, kuluttamaan aikani ja energiani juoksupyörämäiseen liikkeeseen.

Olen kyllästynyt näihin kuriseviin päiviin, kun kroppa kiertyy mytyksi mutta en voi avata sitä.

Minua kyllästyttää jo valmiiksi ne tulevat alastomat aamut, joihin havahdun kylmästä vapisten, koska en voi sulkea ikkunoita. 

Haluan näyttää naiselta ja toisaalta luisevalta pikkutytöltä. Haluan elää ja kuitenkin kuihduttaa itseni huomaamattomaksi. Olen yhä täynnä ristiriitoja, ne repivät minua eri suuntiin, riuhtovat jäseneni irti ja näykkivät niitä, suu täynnä lihaani ne nauravat: liian laiha, liian lihava, ei ikinä hyvä.