pakko yrittää

Tienvierustan lupiinit loistavat violetteina ja vaaleanpunaisina, muistuttavat lapsuudesta ja jokakesäisistä automatkoista. Olen hiljaa kuten silloinkin, sanotut sanat voi laskea yhden käden sormilla. Se kipu, joka silloin vasta pesi pikkuisena ja äänettömänä vatsanpohjassani, on nyt levinnyt kuin paksu, rasvainen muste koko kehooni. Tunnen itseni niin likaiseksi, kehnoksi, huonoksi, tahrituksi.

Auto rullaa hiljalleen viileän päivän lävitse, pysähtyy välillä jumalan hylkäämien paikkojen laidoille, joilla tuijotella pian lakastuvaa kesää. Minä pelkään itselleni käyvän juuri näin, sammaloidun ja unohdun. Jään ikuisesti elämäni peittävien verhojen taakse, katselen maailmaa harmaan kankaan läpi ja kuuntelen haikeana muiden tarinoita väreistä, joita sokeutuneet silmäni eivät näe. Yritän tarrautua toisten hymyihin, värähtää eloon kosketuksista, ilahtua pienistä retkistä; kamalinta on olla aivan tunnoton. Olen mieluummin ristiriitaisten tunteiden repimä, tuuliviiri, tuittupää, mitä tahansa muuta kuin välinpitämätön, olkiaan kohotteleva mykkä tyttö. 

Kaupassa ihmiset tunkevat ja juoksevat, kaikilla tuntuu olevan niin kiire jonnekin; minä kuljen sumuisissa päivissä, katoan yön hämärään ja elokuviin, lyriikoihin ja musiikin pehmeään pyöritykseen, elän maailmoissa pääni sisällä, unohdan paikan ja ajan kulkiessani iltapäiväruuhkassa, istuessani rauhattomissa kahviloissa, nojatessani päätä vasten bussin sateista ikkunaa. 

Hukkaan liikaa päiviä sängyn pohjattomaan kitaan, annan sen syödä lyhyen elämäni 10 sentin mittaiseksi. Siihen ei mahdu paljon, mutta silti taistelen vielä vastaan, potkin ja rimpuilen kohti valoa. Sillä loppujen lopuksi, vaikka en ikinä saapuisi perille, vaikka en ikinä löytäisi etsimääni, vaikka en ikinä olisi mitään millekään enkä kenellekään, niin minäkin elän, hengitän, koen, tunnen kipuja, haaveita, pettymyksiä, pelkoja. Kuka voi väittää, ettei se merkitse mitään?