tapaaminen

Puhelin soi koko aamun, se anelee lipaston päällä, piipittää peiton alla mutta vasta tuntien päästä vastaan. Ensin tutut syytökset vastaamattomuudesta, sitten maailmani painaa hätäjarrut pohjaan: "me ollaan siellä kahden tunnin päästä".

Jo vuosia sitten tein päätöksen, etten esittele perheelleni enää yhtäkään poikaystävää. En vain halua uusintaa nyt jo vuosien takaisesta episodista, jolloin isäni näytti kipeimmän puolensa silloiselle poikaystävälleni, kaikki verbaaliset nuijansa, joilla edelleen kipuilevat mustelmani painettiin.
Muistan vieläkin elävästi, kuinka seisoin keittiössä vastapäätä isääni ja hänen raivoaan, joka aina purkautuu pienimmänkin kimmokkeen saadessaan. Isä sylki kaiken päin kasvoja, minun katseeni pysyi keittiön valkoisissa kaakeleissa, eikä ulos tullut kuin muutamia säälittäviä kyyneleitä, vaikka oikeasti halusin vain huutaa: älä tee tätä nyt, teen ihan mitä vain, kunhan et huuda sille kuten meille. 

Silloin päätin, ettei enää. Ei enää yhtäkään kuumottavaa tenttaushetkeä, nöyryytystä, huutoa, alistamista, jota päälleni on höngitty niin kauan kuin voin muistaa. Kukaan ei saa nähdä iltoja, kun faija oksentaa viskipullon sisukset taas kerran verbaalisesti päälleni, ei kukaan, se yksikin oli jo liikaa, minä ynähtelin hiljaa ja poikaystävä istui vieressä sitäkin hiljaisempana. Ei enää yhtään vaivaannuttavaa kahvihetkeä, kun katselen sivusilmällä, kuinka poikaystävän kädet tärisevät niin, että kahvi läikkyy tahroiksi vaalealle pöytäliinalle. 

Ei enää mutta silti löydän itseni imuroimasta, pesemässä kylpyhuonetta, suihkimasta Tolua pinnoille, hinkkaamasta olemattomia tahroja, petaamasta sänkyä, vilkuilemasta viiden minuutin välein kelloa.

Parin tunnin päästä äiti, isä ja mummi täyttävät puheellaan eteisen. Pelkään koko ajan vääriä sanoja, vääriä ilmeitä, mitä tahansa, joka voi horjuttaa kauhun heikkoa tasapainoa. Hörpin kahvia taukoamatta, hiostaa, pakko avata parvekkeen ovi. Viileä kesäpäivä astuu kevein tuulahduksin olohuoneeseen, ei kai se puhalla kaikkea kumoon kuten susi porsaiden majaa?

Kaikki pysyy kasassa, mutta en pysty rentoutumaan, katson koko ajan olkani yli, seuraan T:n ja isäni keskusteluja, yritän olla luonnollinen vaikka pelko viuhuu elohopeana pitkin kehoa. 

Ajattelen keittiön valkoista lattiaa, jolle kaikki vuosia sitten helähti särkyen. Seison sirpaleiden päällä jalat vuotaen mutta kukaan ei tunnu huomaavan kipujani. Hartialinjat pysyvät rentoina, suut hymyissä, puheensorina ei lakkaa. Odotan koko ajan pahinta mutta mitään ei tapahdu, puolisen tuntia ja pannullinen kahvia myöhemmin kaikki on ohi. Kiitokset ja kättenpuristukset silmiin katsoen, kolme kenkäparia katoaa ja eteinen tyhjenee. Ei enää huutoa, ei raivoa, ei umpikännistä nolaamista, ei vaivaannuttavaa tenttausta.

Muistoissani on tyttö, joka tuijottelee keittiön valkoisia neliöitä ja yrittää tukahduttaa koko vartaloa värisyttävää epätoivoa. Ja jotenkin nyt vuosien päässä sieltä, tässä hetkessä katseeni nousee hölmistyneenä lattiasta, löytää T:n silmät, jotka vinkkaavat huolettomina: ei se nyt niin kamalaa ollutkaan.