jotain uutta

Kirjailija joskus sanoi, kuinka surusta kumpuaa luovuus eikä ilman sitä olisi mitään, mistä kirjoittaa. Minusta on alkanut pikkuhiljaa tuntua että olen kirjoittanut suruni tyhjäksi, murhe kulkee samoja kuluneita noidankehiään eikä pääse uusille urille. Haluan kirjoittaa kiireettömistä aamupaloista, marmeladista, croissanteista, pienistä nautinnoista, elämästä ilman sängynpohjia, jostain muusta kuin tyhjistä vatsoista, kalpeista kasvoista, tummenevista puolikuista silmien alla. Haluan vetää suruverhon sivuun ja siristellä silmiä kirkkaassa valossa, haluan taas haaveilla, matkustaa kaukaisiin kohteisiin, herätä aurinkoisiin päiviin, jolloin lempeä tuuli irrottaa menneiden vuosien nihkeät sormet vartaloltani, puskee minut vihdoin kevyesti eteenpäin, haparoimaan kohti uutta alkua.

Arvostan todella kommenttejanne, ette usko kuinka paljon ne auttavat, kannustavat jatkamaan. Luin niitä tänäänkin ja liikutuin moneen kertaan, kiitos kiitos kiitos että jaksatte tsempata ja rohkaista, vaikka kaadankin tänne kaikki ongelmatunteeni, jotka ovat vuosikausia mädäntyneet sisuksissa. 

Opin jo vuosia sitten, etten voisi koskaan olla parisuhteessa ihmisen kanssa, joka ei voisi opettaa minulle mitään. Tämä suru on kumppani, jolta olen oppinut jo kaiken opittavan, nykyään se vain estää minua oppimasta uutta, löytämästä ulospääsyä.

Kai osaltaan siksi kaipaan sairastumiseni alkuaikoihin, koska silloin pimeys oli vielä kaikesta karmeudestaan huolimatta kiehtovaa, silloin edessä oli jotain tuntematonta, jotain opittavaa. Silloin matka pimeään puoleeni oli naiivin romantisoitu ja kutsuva, kuten Södergranin runossa, ihmeellinen meri täynnä ennennäkemättömiä syvyyksiä.

Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä, 

tuntemattomat kukat loistavat rannalla;

olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit – 

mutta ihana meri on vaarallisin nähdä, 

se herättää tulevien seikkailujen janon:

 mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.

Minullla ei ole pitkään aikaan ollut vatsanpohjia kipristelevää uteliaisuutta jatkaa tätä enää yhtään pidemmälle. Valun syömishäiriön pihtipuristukseen vain vanhasta tottumuksesta, olen turta ja välinpitämätön, mitään uutta ei ole pitkiin aikoihin tullut vastaan, vain sama vanha tiilimuuri, jota vasten hajoaa niin pää kuin tulevaisuuskin. Matka pimeään puoleeni ei enää ole ihmeellinen meri täynnä salaisuuksia, se on pettymykseltä ja katkeruudelta tuoksuva sängynpohja täynnä hukkaan valuneita päiviä, viikkoja, kuukausia.

En vielä kykene olemaan kirjoittamatta huonoista päivistä, vaikka toisinaan surun nimenkin sanominen tuntuu kuin hengittäisi elämää siihen. Kirjoittaminen auttaa läpi repaleisten päivien mutta aina välillä sormien hyppiessä näppäimistöllä mietin, mitä muuta tämä minulle opettaa kuin kymmeniä uusia synonyymejä pahalle ololle? Kuinka paljon omasta surustaan voi enää oppia?

Pelkään jonain päivänä havahtuvani todellisuuteen, jossa ainoa sanottavani on: en elänyt tänäänkään.