Termospullossa höyryävää kahvia ja muovirasiassa maitoa huristamme syrjäiselle rannalle, jolla kolme penkkiä vartioi aaltojen liikkeitä. Kuljen vihreä kahvikuppi kädessäni pitkin rantaviivaa, kastan sormiani melko lämpöiseen veteen, haluaisin riisua tuulessa villisti hulmuavan paitani, vapautua pillifarkkujen puristuksesta ja sukeltaa veden alle, kadota taas vähän enemmän.
En ole pariin viikkoon vastannut kenellekään, puhelimen loki
on täynnä vastaamattomia puheluita ja viestejä. Olen kaukana omassa pikku
kuplassani, joka särkyy kysymyksistä ja katseista. En tarvitse niitä nyt,
minulla mies jonka päälle valuttaa kaikki sisuksissani sykkivä rakkaus ja
ikävä, johon kaikki sanani katoavat. Ei muille jää mitään, istuisin vain tyhmänä
kahvilan hälinässä enkä tietäisi mitä vastata.
Onneksi kesä ei vielä ole ohi, vaikka toisessa hetkessä
haluan lehtien palavan ja rapistuvan syyssateiden myötä asfalttiin. Minulla on
niin ikävä kaikkea vanhaa, en halua ajan etenevän niin nopeasti, etten taaskaan
pysy perässä. T pitää minut päivien syrjässä kiinni, ilman häntä olisin vain, tuijottaisin eteeni ja antaisin ajan vyöryä omalla painollaan. Itkisin vain kaipuulle ja menetykselle, muistoille ja haaveille, elleivät vahvat kädet tarttuisi lanteiltani, raahaisi ulkomaailmaan, kuljettaisi pitkin
kaupunkia ja lyhyttä kesää.
Kaljuuntuva mies saapuu rannalle kahden lapsen kanssa,
korkeat kiljahdukset rikkovat hiljaisuuden. Katson pikkupoikaa kyyristyneenä
hiekan ääreen ja palaan hetkeksi omaan lapsuuteeni. Polkkatukat, tuulessa
pullistuvat kurahousut, matalat lätäköt. Piilouduin äidin helmoihin Hakaniemen
torin harmaudessa, olin vielä kaukana niistä vuosista kun katosin leijaksi yli
Helsingin, eikä kukaan pitänyt narusta kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti