aurora adamantium

Kirjasto aukeaa kymmeneltä, haahuilen hyllyjen välissä tietämättä, mitä etsin. Lastenosastolle olen liian vanha, pienenä etsin käsiini aina Kureniemen Höpsökärpäsen, äiti luki sitä minulle ääneen enkä koskaan kyllästynyt, uudelleen ja uudelleen. Viiru ja Pesonen, Pupu Tupunat, Minttu- ja Vanttu-kirjat saavat jäädä, lempeät sadut eivät enää yllä kietoutumaan aikuisten maailman ympärille. Niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa, niin paljon tekosyitä. Punaisen mekon takakansi kuulostaa mielenkiintoiselta, nappaan sen mukaani ja hymyilen lainauskuitille, maksuja 0 euroa.

Kotona vääntelehdin kyllästyneenä, eihän tämä oikeastaan edes kerro prostituutiosta, lähinnä vain eksyneestä parikymppisestä, joka ei tiedä, mitä elämällään tekisi. Sivuilla laahaa flegmaattinen nuokkuja, joka ei jaksa sitoutua mihinkään, ei oikein kunnioittaa ketään, ei kissaansa, ei kaupan omaisuutta, siivousduuni kiinnostaa hädin tuskin vain päivän, prostituutio tarjoaa helpon rahanlähteen, kun akti kestää paljon vähemmän aikaa kuin työt yleensä. Asiakkaat ovat pääosin ystävällisiä, mutta päähenkilö suhtautuu heihin negatiivisesti, vittuilee, tylyttää, juoksuttaa hakemaan kumeja, kun ei taaskaan muistanut itse ostaa, jopa itkee kun asiakkaat ovat niin kamalia, että haluavat tuottaa huoralle orgasmin. 

Yritän samaistua repaleisen naisenalun ajatuksiin, mutta päähenkilön pohjamutia laahaava henkinen kapasiteetti ei vie pintaa syvemmälle. Odotan edes jotain pysäyttävää ajatusta kaiken lohduttomuuden keskelle, edes kauniisti ilmaistua lausetta, uutta näkökulmaa, osoitusta välittämisestä, vastuuta valinnoista. Edes jokin pysähtynyt hetki, josta saisin kiinni, mutta sormet harovat tyhjää. Sivu sivun jälkeen vain toisiinsa sulautuvia päiviä, jotka eivät kasvata, vain vanhentavat. 

Olen kyllästynyt lyijynharmaisiin uhrikertomuksiin, elämään joka istuu lysyssä ilman vastuun selkärankaa. Emme voi valita, mistä tulemme mutta voimme valita, minne menemme. Lastenkirjojen klisee, minne se unohtui? 

En enää pelkää repaleisia päiviä, pelkään intohimon kadottamista. Olkoon nuhjuisia yksiöitä, rikkoutuvia rakkauksia, puutteellista elämänhallintaa, maksamattomia laskuja, tuskaa ja ahdistusta mutta kunhan on vielä uteliaat silmät, jotka näkevät vellovan harmauden keskellä pieniä yksityiskohtia, kunhan on kiinnipitävät kädet, jotka eivät päästä elämää valumaan sormien väleistä pakoon, kunhan on vastuu, kunhan on hirttoköyden sijaan edes se pieni ja ohut punainen lanka sidottuna rusetiksi sormeen. Muista elää.