vieläkin vinossa

Yöllä istun keskustan asfaltilla, kuuntelen humalaisten hirnuntaa, melkein voin nähdä itseni ennen tätä tasapainon aikaa kuten tykkään kutsua. Oksentamassa tunteita, sanoja, sisuksiani, silmissä itsensä hukanneen hätääntynyt kiihko, pakko löytää... jotakin. Mitä edes lopulta etsin niin kuumeisesti?

Tavaroitani, kavereitani, uutta miestä, itseäni? Out of all the things I lost I miss my mind the most?

Ehkä halusin vain löytää jotain elämää suurempaa, sellaisen ihmisen tai tunteen, jonka jälkeen mikään ei enää oikein ole kuin ennen. 

Tai ehkä halusin vain olla jotain muuta kuin samanlaisina pyörivien päivien orja, ehkä halusin löytämisen sijaan kadottaa itseni. 

Ehkä halusin vain tietää, onko joskus mentävä rikki, että voi kasvaa kokonaiseksi. 

Tai ehkä halusin vain kartoittaa mielen maantieteen, niin ainakin silloin kirjoitin runoon: 

vaikka sinulle päiväni ovat sokeita

elämäni kaikkea sitä mikä jää näkemättä, 

niin näiden suljettujen silmien takana olen tuntenut 

kaiken sen minkä sanot nähneesi: 

kaipauksen Saharan ja kangastukset

sydämen syvät rotkot ja karikot, 

korkeudet joissa hengittäminen on vaikeaa, 

viileät syvyydet petoineen, 

mielen joka on tummempi kuin yksikään 

niistä etelän öistä 

jotka elit ilman minua 

T tulee vastaan, tuttu siluetti syksyä aavistelevassa yössä, ottaa minut käsivarsiensa suojaan ja kuljettaa kohti kotia. T usein sanoo, että jos hänellä olisi minun riuhtova luonteeni, emme olisi yhdessä. Hänen kanssaan olen parempi, ainakin yritän. Silloin ennen olin kiittämätön ja välinpitämätön, etäinen ja kylmä, vaikka höyrysinkin kaikki ne pakkasillat kiihkoa, muutuin eläimeksi heidän ahnaissa käsissään. En kai koskaan osannut todella arvostaa sitä, että minua pidettiin pystyssä, että joku veti sivuun hiuksiani kun oksensin sisuksiani taas kaupunkien pääkaduille, että minulle annettiin hetkeksi kaikki, salaisuudet ja tunnustukset, sydämiä jotka lipsahtivat käsistäni rikkoutuen, hups en se minä ollut, että joku talutti minut sänkyyn ja otti tietysti omansa. Kaikki me olimme itsekkäitä, viettien ajamia. 

Välillä kaipaan eksyttäville kaduille täynnä vilkkuvia valoja kuin majakoita, mutta T on minulle aivan uusi maa, niin kiehtova ja turvallinen yhtä aikaa. Rakastan häntä aina vain enemmän, ilman häntä valuisin syvemmälle mustiin päiviin, itsetuhon spiraali surkean elämäni selkärankana. 

Kuitenkin tunnen oloni toisinaan yhtä rikkinäiseksi kuin silloin. Elämä on vieläkin kuplamuovia käsissäni, olen kuriton pikkulapsi, haluan kuumeisesti puhkaista sen, rikkoa. Enkä pääse siitä tunteesta eroon, vaikka saankin nukahtaa ja herätä juuri sieltä, missä rakkaus on vahvempaa kuin koskaan ennen.