aurora adamantium

Välillä ajattelen, etten jaksa sittenkään elää. Valvon pitkään, ruokin väsymyksen niin pulleaksi, että se romahtaa raskaana niskaani ja kaataa minut suoraan uneen. Unet satavat hiutaleina väsyneinä räpsyviin silmiini, hento kerros haavekuvia minun ja maailman väliin. Melkein toivon, että ne hautaisivat minut kokonaan alleen, mutta aamulla herään yhä uudelleen keskeltä muistojen sekalaista kasaa. Niin hyödyttömiä, hyödyttömiä muistoja, vuosia, jotka tuhlasin sängynpohjia nuohoten, syömishäiriöön kietoutuen, kantaen masennusta lysyyn painuvilla harteilla, heräten vääristä osoitteista, juosten samaa muuttumatonta juoksupyörää, en edennyt minnekään, annoin potentiaalini valua viemäriin, enkä saa niitä vuosia takaisin. 

Tämän ei ihan oikeasti pitänyt mennä näin. Toisinaan näen itseni kaunaisena vanhuksena, keinutuoli natisee alla kun lyijynraskas katkeruus painaa jäsenissäni, ei yhtään vierailijaa, vain kiireisiä hoitajia, jotka pyyhältävät kylminä ohi kuin vuosikymmenet, joina annoin yksinäisyyden ja surun imaista elämäni. 

En halua vanheta enää päivääkään, pysäyttäkää kellot ja jättäkää kalenterit kääntämättä, älkää antako enää yhdenkään elämättömän päivän tipahtaa taakseni, jään itkemään sen perään kuin menetetyn elämän. Kuitenkin samalla haluan hypätä vuosia eteenpäin, toiseen aikaan, jolloin olen vahvempi ja käsitellyt tämän kaiken, silmukka silmukalta purkanut ahdistuksen kiristyvän kudoksen. 

Menetetyt vuodet, niitä minä kaipaan. Edelleen vanhempien luona vieraillessa jämähdän keskellä huoneeni lattiaa, tunnen kuinka sydän hakkaa, kuinka katse liukuu muistojen kanssa pitkin valkoisia seiniä. Siellä minä kasvoin ja hajosin. Pelko asuu vieläkin keittiön nurkissa, muhii sohvatyynyjen takana, ruukkukasvien lehdillä, kirjoituspöydän paperipinoissa, jähmettää kiveksi, eikä anna elää.

Siellä se edelleen kasvaa ja voi pulleasti, istumme saman pöydän ääressä, se syö, minä kuihdun.