aurora adamantium

Tänään ylioppilaat saavat lakkinsa, hymyilevät elämänsä ruusuisessa kesässä ja minä muistelen, kuinka itse suunnittelin ranteideni naarmuttamista ruusujen piikeillä. Silloin oli kuuma päivä, minulla oli Vilasta ostettu liituraitamekko, laittamattomat ja katkenneet hiukset, anoreksiakauden jälkeinen turvonnut valkoinen kroppa. Edellisenä iltana tuijotin keittiön valkoisia kaakeleita ja otin vastaan isän huudot. Luuseri, häpeä, ryhditön paska, hymyilisit joskus ja olisit edustava, kuunteletko sä edes?! Tähän aikaan sinä vuonna itkin kasvoni turpeiksi, mutta nykyään olen turta, enää ei itketä. Toisten viha ei enää satuta, eniten satuttaa oma vihani, joka jo lapsesta asti kilpistyi jonnekin ihon alle tykyttämään, pääsemättä koskaan ulos.

Juhlapäivänä välttelin kameroita, puikkelehdin häpeissäni juhlavaatekansan keskellä ja halusin kadota, mutta hohtava ylioppilaslakki keräsi liikaa huomiota ja onnitteluja ihmisiltä, joita en kyennyt katsomaan silmiin. Niissä harvoissa kuvissa näytän rumalta, silmät ovat muurautuneet umpeen ja ripsissä on vain muutama kerros maskaraa, kun en vielä ollut kunnolla oppinut, kuinka itsensä voi peittää maskien alle. 

Illalla Vanhan ylioppilastalon parvekkeelta näkyi ja kuului kesään kietoutunut Helsinki, neonvaloja, jonoja baareihin, korkokenkien kopinoita asfaltilla, musiikkia liian kovalla, humalaista naurua ja lasien kilinää. Laskeutuessani Vanhan portaita törmäsin yllättäen uudestaan jo syksyllä tapaamaani sinisilmäiseen ja vaaleakiharaiseen poikaan. Hän tuijotti minua niin syvälle silmiin, että pystyin melkein aistimaan, kuinka hän tulisi vielä tykyttämään Akilleen kantapäässäni ne seuraavat kaksi riutuvaa vuotta. 

Aamulla istuin ystävän kanssa huoltoasemalla, ei huvittanut mennä kotiin. Aurinko nousi helmeilevänä puiden välistä ja minä ostin kahvia ja tupakkaa. Jaloissa oli rakot, rikoin sukkahousuni ja nauroin, koska en enää jaksanut itkeä. 

Kunpa olisin jo silloin tajunnut lähteä. Olisin vain päättänyt, että nyt kaikki loppuu: koulu loppuu, itku loppuu, pakkoliikunta loppuu, rasvaton maitorahka loppuu, kodin raivoava huuto loppuu eikä minun enää ikinä tarvitse kuunnella syytöksiä ja alkoholihuuruisia lässytyksiä. Olisin vain asettanut ylioppilaslakin ylpeänä hiuksilleni ja kävellyt pois.