kalpea aamu

Eilen T sai kaveriltaan auton lainaan ja huristelimme hieman kauempana sijaitsevalle kirpputorille. Auton peileistä tutkin kuvajaistani, haalentuneita hiuksiani ja moneen kertaan korjattuja meikkejä, aurinko paistoi kuumana kalpeille käsivarsilleni, joiden valkeuden rikkoo vain ruskeiden luomien sokkeloinen tähtikartta. Kirpputoreilla minua ei ahdista samalla tapaa kuin viimeistä muotia myyvissä liikkeissä, joissa tyttöporukat tönivät ja tunkevat, valitsevat pienimpiä kokoja ja nauravat niin hersyvästi, että tuntuu kuin jotain sisälläni särkyisi.

Kirppiksen käytävillä ihmiset tutkivat mietteliäänä astioita ja purnukoita, arvioivat muistojen aiheuttamaa eroosiota tavaroiden pinnalla, keskittyivät kuluneisiin pokkareihin, joiden hiirenkorvat höristelevät uusia supisten ilmoille laskettuja tarinoita. Puikkelehdin silmät suurina hyllyjen välissä, koskettelin vaatteita ja pysähdyin peilien eteen kuin näkisin kuvajaiseni ensimmäistä kertaa, tuollaisetko ovat kulmakarvani ja silmäni, tuoltako näytän kun hymyilen, mutristan suuta, valahdan ilmeettömäksi. Ei minulla ole peilikuvaa, minulla on vain ne lehdistä leikatut hymyilevät naiset, joiksi aion tulla, joiksi minun pitää tulla. Ei minulla ole ääriviivoja, jos T ei kosketuksellaan niitä piirrä, tartu hellästi vyötäröltä, suukota päästä varpaisiin, purista pakaroista ja rinnoista, silitä niin että kylmät väreet huuhtovat ihoani kuin tabula rasaa, joka haluaa tulla maalatuksi. 

Pieni puinen peilipöytä tuntui niin kovin houkuttelevalta, mutta meillä on kotona jo kolme kokovartalopeiliä ja neljä pienempää, enkä minä kaipaa taas seuraavaa kuvastinta, jonka ääressä viettää se aika, jonka suomalaiset keskimäärin päivässä käyttävät television tuijottamiseen. 

Lähdin tyhjin käsin, vaikka rekkien vaatteet tuntuivat pehmeiltä vasten ihoa, pokkarit pursuilivat kertomuksia ja kämmeniin olisi sopinut useampikin kukkakuvioin koristeltu posliinikuppi. Rakastan posliiniesineitä mutta olen jättänyt kaikki enkelini ja eläimeni lapsuuden kodin kaappien taakse. Siellä ne odottavat tullakseen taas löydetyksi mutta en haluaisi laittaa niitä esille ja paljastaa lapsellisuuttani. 

T ei kuitenkaan välitä heikkouksistani. Hän jaksaa rakastaa minua, vaikka toisinaan muutunkin ihmisestä nukeksi, joka vain odottaa hyllyllä vuoroaan, pölyttyy ja unohtuu, koska ei osaa puhua. Hän hymyili, kun kipitin pitkin puutarhakauppaa ja ihastelin kukkaloistoa, enkä osannut valita mieleistäni kasvia, otetaan nämä kaikki, tai ainakin tämä ja tämäkin! Muistelin kodin hoidettua takapihaa, kevättä kun krookukset puskevat läpi talven raiskaaman maan ja minä katson lasin läpi haikeana, kun en itse pysty samaan. Päätin, ettei minulla ole voimia pitää hengissä kaktustakaan, joten lopulta matkaan lähti vain pikkuruinen traakkipuu, jonka kylkeen valitsin tietenkin pinkin suihkepullon ja siihen sopivan kastelukannun. 

En olisi koskaan halunnut tulla takaisin kotiin neljän seinän sisälle. Matka takaisin oli liian lyhyt, viereisen puiston tuttujen puiden ilmestyttyä näköpiiriin halusin upottaa pureskellut kynteni maahan mutta näinä päivinä alistun osaani. En laita vastaan. 

Tänään aamu tuntuu terävältä, kaikki sattuu, itku nousee vartin välein pintaan, kuin muistuttaakseen sisälläni mädäntyvästä surusta, jota en saa ulos. Sunnuntait ovat pysähtyneitä ja aivan liian lähellä maanantaita. Iho ei kutise mutta silti raavin sen punaiseksi, yritän pitää käteni kiireisenä kirjoittamalla mutta lauseiden välissä ne harhailevat näppäimistöltä iholle. Kirjoitan, koska en kestä kohdata pysähtyneisyyttä, joka lyö vasten kasvoja ja jättää huutamaan hiljaisuuteen. Ikkunalaudalla lehtiään pörhistelee eilen ostettu viherkasvi ja minä tavailen vuosia sitten oppimiani lyriikoita: 

Pidin parempaa huolta viherkasveista

kuin itsestäni sinä kesänä

Tietysti ne kaikki kuihtuivat

mitä se kertoo minusta?