aurora adamantium

Lauantaina. Tummansiniset pillifarkut sujahtavat jalkaan, ja jos tarkkaan katsoo rintsikat näkyvät läpi mustasta kireästä pitsipaidasta. Käteen asettelen kullatun paksun rannerenkaan, onneksi olen heikoimmillakin hetkilläni ollut niin suunnitelmallinen, että tämä riittää peitteeksi.

Kymmenen aikaan illalla Kallio jyskyttää, huutaa, kikattaa, sihisee, poksahtelee. S halaa minua tiukasti parin kuukauden tauon jälkeen ja vetää minut kadulta täpötäyteen kaksioon. Makuuhuoneen ikkunasta näkyy kesäillan humalainen vapaus ja nuhjuinen seksikauppa, missä palvelee se limainen mutta kuitenkin aina niin asiantunteva myyjäsetä. Juon kuivia omenasiidereitä ja tungen pussinuuskaa huulen alle, mitä jos vielä yksi punkkulasi. Hups, kaadan vesilasin mutta ei se mitään, värikäs pyyhe imaisee roiskeet sisäänsä. 

S on unohtanut kertoa, että parin kesän takainen amerikkalainen poka on paikalla, ai niin sori, en mä noista pysy perässä. Amerikkalainen hymyilee limaisesti, minä ärsytän ja kiehdon sitä, se vittuilee mutta liimautuu kylkeen koko ajan, nuolee katsellaan. Läheisessä kuppilassakin se änkeää keskelle S:n ja minun salaisia keskusteluja, yritämme puhua matalalla äänellä mutta kikatukset pulppuilevat väkisinkin ulos sisuksista ja saavat viereisen pöydän päät kääntymään. 

Pakenemme naisten vessaan, irvistämme ja keikistelemme peilin edessä, pulppuamme sanoja ja maalaamme ripsiä mustemmiksi. S on yksi mielenkiintoisimmista ja ihanimmista ihmisistä joita tunnen, hullu ja kokeilunhaluinen, empaattinen ja ymmärtäväinen, terävä ja huumorintajuinen. Ihminen, jonka olen tuntenut reippaasti kauemmin kuin puolet elämästäni. Ihminen, jonka kanssa on niin helppo ja kevyt olla, vaikka muistot ja yhteiset vuodet painavat merkitykseltään enemmän kuin osaan edes käsittää. 

Livahdamme naisten vessasta keskustaan, mutta amerikkalainen löytää meidät seuraavastakin baarista. S:ää ärsyttää, kun poikaystävä on liian humalassa, minua ärsyttää kun amerikkalainen ei jätä minua rauhaan. Kerro sun mielipiteitä ja tarinoita, se yrittää mutta minä hörppään pohjat väljähtyneestä siideristäni ja pyörittelen silmiäni. Lupaan tulla takaisin ja riuhdon itseni irti sen katseista mutta jo tutuksi tulleeseen tapaani suuntaan baaritiskin sijaan taksitolpalle. 

Rautatientorilla muistot tulvivat hyökyaaltoina ylitse, kaikki vuodet ja kohtaamiset, suhteiden alut ja loput, en halua muistaa niitä nyt, en halua muistaa mitään. Muistojen ääriviivat painuvat vasten vartaloani, ottavat kiinni vyötäröltä ja kuiskuttavat korviin suloisia mitättömyyksiä, joihin en uskonut silloinkaan. Kiroan pitkää jonoa, josta taksit napsivat yhden humalaisen niin tuskastuttavan hitaasti kerrallaan. Taksissa tekstaan T:lle, kuinka olen superhumalassa mutta olet ihana. Olisinpa jo kotona. 

Aamulla herään aikaisin natisevasta sängystäni, olen vieläkin humalassa ja kaipaan T:n turvallista syliä. Yritän repiä mielestäni oudot unet entisistä säädöistä ja pidemmistäkin suhteista. Hiukset ovat lakasta takkuiset, haisen eilisyön humalalta mutta ei se mitään, olin hauska, sain muut nauramaan ja pidin itsestäni sellaisena. Kerrankin olin vahva enkä hävennyt jokaista elettäni. 

Sunnuntai menee kanta- ja valtateitä sahaten. Mökillä hakkaan mattoja tekonahkatakissani ja eilisillan vaatteissa, kannan raskaita säkkejä ja tongin tahraista työkalupakkia. Pulppuileva aamuyö kääntää selkänsä ja tuijotan sen hapertuvia ääriviivoja keskellä sateista metsää. Pelot liimautuvat takaisin selkärankaan, vetävät minut taas tuttuna vellovaan epämukavuuteen. Heräänkö aamuisin vain noustakseni uudelleen painajaiseen, josta ei koskaan todella herää? Loputtomiin pelkoihin, joiden takia en tiedä, haluanko kuolla vai elää.

Mökit ja muut hektisen elämänrytmin hylkäämät paikat ovat pahimpia, kun ei pääse minnekään karkuun. Haluan takaisin kaupunkiin, jonne voin kadottaa itseni, hukuttaa kaiken. Odotan tuskaisena lähtöä ja juon pelkkää kahvia, vaikka tuvan pöytä notkuu tuoretta pullaa ja ihanaa ranskalaista maalaisleipää. 

Pelkään kuollakseni sydäntäni, sen loputonta nälkää. Se on koko ajan nääntymässä ja kuitenkin koko ajan ahmimassa sisälleen jokaisen hetken, jonka vain saa. Kun minulla ei ole antaa muuta, se nakertaa minut niin ontoksi, että kumisee.

Paluumatkalla istun hiljaa ja kuuntelen Tehosekoittimen levyä uudelleen ja uudelleen. Maisemat valuvat ohitse ja minä pelkään koko ajan kuolevani, eikä se koskaan lopu. Pelkään öitä ja aamuja, liian kirkkaita päiviä ja päiviä, jolloin aurinko ei läpäisekään tietään luokseni, pelkään läheisyyttä ja etäisyyttä, kuolemaa ja elämää, lihomista ja laihtumista, säikyn varjojani ja muistojani, pelkään kaupunkeja mutta vielä enemmän hiljaista maaseutua, kun pysähtyneisyys hyökkää koko voimallaan päälle ja musertaa alleen. Pelkään, että jäät ja että sittenkin lähdet, pelkään pelkojani, sinua ja itseäni.

Pelko ei koskaan lähde pois. Ei silloinkaan, kun viimein saavun junalla kotikaupungin asemalle, hyökkään T:n kaulaan ja soperran rakkauttani, älä jätä, en pärjää ilman.