sinä, jolle voin sanoa minä

Émile Benvenisteä lainaten: subjektius syntyy siitä, kun on olemassa sinä, jolle minä voi sanoa minä. 

Näprään T:n hiuksia, paidan purkautuvaa helmaa, farkkujen vyönsolkea ja suukotan minkä kerkeän. T:n kanssa voin olla oma itseni, hän on minulle sinä, jolle voin sanoa minä, minä ja vielä kerran minä. Hän jaksaa kuunnella ja antaa minun olla se minä, joka on aina ollut kielletty. 

Hänen seurassaan voin sanoa kaikki sanani, en vain hymistellä hiljaa sohvalla ja sanoa kiitos, kun annetaan lupa puhua. Minun ei tarvitse olla se kiltti tyttö, joka hyppii kotipihalla keinuista lehtikasoihin, eikä karkaa, ei muka avaa keittiön veitsilaatikoita, ei muka oksenna tai haaveile sopimattomia, ei liu'uta käsiään sisäänsä kymmentä kertaa päivässä, ottaa kiltisti vastaan huudot ja mustelmat, eikä lähde lähimetsää kauemmas karkuun kodin riitoja. 

Koen itseni liian usein vajavaiseksi ja puutteelliseksi, häpeä työntyy päivittäin kiinni ja painaa maahan. Olen aina halunnut olla häpeilemättä oma itseni, se jota kukaan ei kieltäisi. En halua katsoa kiltisti elokuvaa sohvalla, minä haluan elää sen elokuvan. En halua säästää tulevaisuutta varten, haluan tuhlata kaiken saman tien. En halua puhua opintopisteistä ja kesätöistä, haluan kertoa kosteimmista fantasioistani. En halua vain tasaista arkea, haluan koko maailman. En jaksa aina syödä terveellisesti, haluaisin mennä Strindbergin kahvilaan syömään marenkeja ja tuulihattuja aamupalaksi. Pienenä kuljin vanhempien vierellä poninhäntä heiluen, halusin riuhtoa itseni irti, painauduin vasten aidanrakoja ja ikkunoita, joista näkyi tuntematon suuri maailma. Kummisetä sanoo vieläkin joka tapaamisen jälkeen, että maailma on paha, mutta vaarat kiehtovat minua kuin kuuma hellan pinta pientä lasta. Minä haluan aivan liikaa kaikkea kiellettyä, mutta päässä nakuttaa vanhempien kieltojen ikuinen piiri, hiljentävä voima. Pitää olla järkevä ja perustella tekonsa. Pidä kaikki sisällä ja pidätä hengitystä, hold your breath and count to ten, fall apart and start again and start again and start again. 

Pienenä minulla ei ollut sinua, jolle voin kertoa kaikista minuuksistani. Minulla oli kiellot ja punaiset vessanlukot, joiden takana kirjoitin kuuluisia viimeisiä sanoja ranteisiini, kaiken epäsopivan jota ei muuten voinut päästää ulos. Katsoin isältä mallia, jotta tietäisin milloin nauraa tai itkeä, syödä tai juoda, puhua ja olla hiljaa. Aina hiljaa. Minusta tuli hiljainen, enkä enää tiennyt, kuka olen.

Ja sitten kasvoin hieman vanhemmaksi, löysin aamuyön hämärät yksiöt ja humalaiset hetket, joihin tarrauduin kuin orpo. Miehille olen kertonut salaisuuteni, vaikka en oikeaa nimeäni. Olen rikkonut vuosien hiljaisuuden yhden yön ajaksi, ja he kuuntelivat pää kallellaan ennen kuin sammuivat humalaiseen sysiuneensa. Heille olin joku, mutta he eivät tienneet kuka. 

Olin valehtelija, Nanna tai kenties Kata, joku aivan muu kuin minä. Livautin valkoisia valheita punattujen ja humalan turruttamien huulien välistä, kyllä minua kiinnostaa nähdä uudelleen, voi tietysti vastaan soittoosi, kihersin ilmaisten juomien ääressä. Ja kuitenkin kaikkien valheiden seassa kerroin suurimmat salaisuuteni, naarmut ja mustelmat, sairauden ja kylmät tähtikirkkaat yöt, joina tapahtui asioita joista ei pitäisi puhua. 

Minä halusin jonkun, jolle saatoin sanoa minä, edes sivulauseessa, edes valheiden sekaan ripoteltuna. Ja halusin myös jonkun tuntemattoman, jolle saatoin olla joku aivan muu, joku villi ja vapaa. Joku muu kuin se hiljennetty tyttö, joka ei koskaan puhunut, hymyili vain nätisti ja risti jalkansa. Se surullisesti hymyilevä tyttö ei koskaan uskaltanut sanoa halujaan ääneen, mutta nuhjuisten yksiöiden hämärissä opin mouruamaan, huutamaankin. Oi, ottakaa minut likaisimpiin fantasioihinne, kertokaa minulle kuka olen tänään! En tunne ääriviivojani, antakaa ne, tarvitsen niitä, painakaa maahan, että saan ansioni mukaan. Piirtäkää minut kosketuksilla, värittäkää sisukseni, vaikka tekisitte sen yhtä kömpelösti kuin pikkulapset värityskirjojen ääressä. 

Ja minusta tuntui kuin olisin ollut jokin niistä tarhaikäisten ensimmäisistä säälittävistä tikku-ukoista, vähän sinnepäin, ei vielä ihan ihminen mutta olemassa.

Kai vapautin niiden huutojen myötä hirviön, loputtoman elämännälän. Ja nälkä minulla oli, janosin kaikkea ja kaikkia, vaikka ei saisi. Ei minun pitäisi haluta muuta kuin vakavasti otettavaa opiskelupaikkaa, duunipaikkaa, kiiltokuvamiestä, sitä ihanaa unelmaa, jota kiertää ja kiristää se kuuluisa white picket fence. Ei saisi haluta näin epäsovinnaisia fantasioita, mutta minä valun yli äyräideni, märiksi länteiksi lakanoille. Ja häpeän itseäni jälkeenpäin. 

Minä häpeän niitä nuhjuisia tarinoita mutta niissä oli ripaus toivoa. Suurin osa niistä miehistä kuvotti minua, mutta tietämättään he antoivat minulle sen, mitä kaipasin. Sain avata hetkeksi Pandoran lippaan, sain avata suuni ja jalkani, rikkoa kiellot ja vessanlukot, vaikka aamun valon myötä sulkeuduinkin taas takaisin hiljaiseksi ja apeaksi. 

T on ensimmäinen, jonka kanssa tunnen pysyvyyttä, jatkuvuutta. Se sinä, jolle voin todella sanoa minä. Voin kertoa kaikki totuuteni, pelkoni ja haaveeni ja silti olla jotain kestävämpää kuin aamuyön häivähdys. Kuinka kauan minä odotinkaan häntä. Hän antaa minun olla niin ristiriitojen repimä kuin olen, ja jälkeenpäin hän auttaa minua liimaamaan jäseneni takaisin kasaan. Hän näkee kaikki huonot päiväni ja painajaiseni, eikä pelkää sulkea minua syliini kaiken jälkeen, hän silittää arpiani värähtämättä, yhtä kevyesti kuin sileääkin ihoa. Kun öisin saan nukahtaa hänen käsivarsiensa suojaan, tunnen ääriviivani taas hieman vahvemmin. 

En ole enää tikku-ukko, sinnepäin sohaistu luonnostelma; toisinaan uskon jo melkein olevani ihminen.