aurora adamantium

Sama vanha naama ja auringossa tirisevä kroppa. Kuljen pitkin kaupunkia, sovittelen vaatteita ja hypistelen vaaleita hiusväripakkauksia. En enää halua olla pikimusta, hiuspehkoni tuntuu vieraalta ja kuitenkin niin puhkikuluneen nähdyltä. Se on muuttunut Lumikin suortuvista rääkyviksi korpeiksi, jotka raatelevat valkoiset kasvoni kuluneiksi ja hiljaisiksi.

Värinpoisto tuntuu liian rajulta, voisin aloittaa vaaleilla raidoilla mutta annan kuitenkin oman haalean värini puskea mustina kiiltävät suortuvat sivuun. Sitten minusta tulee lainehtiva maitokahvi tai notkeana valuva hunaja tai kenties sittenkin heleän suklaanruskea, endorfiinipesäke masennukseen. Minusta tulee tyttö, joka hymyilee. Sellainen, joka uskaltaa pukeutua shortseihin ja paljastaa säärensä, jotka näyteikkunaan heijastuessaan eivät vyörytä liikkeelle koko kehoa hyllyttävää kuvotuksen aaltoa. 

Kurottelen taas hiljalleen kohti pienempiä kokoja ja typeriä kiiltokuvia, jotka olisi pitänyt repiä vuosia sitten. Haluaisin jo kuoriutua kunnolla kotelostani ja puhjeta hymyyn, mutta matka haluamaani ei käy kuin teinielokuvien montaaseissa, joissa hiirenharmaa nukkavieru onkin muutamassa minuutissa muotilehtien kiiltävähiuksinen kaunotar.

Muutos, pienikin sellainen, tuo tunteen elämän jatkuvuudesta. Ehkä elämäni vain jumittui kuraisiin uomiinsa ja tämä on keinoni päästä takaisin liikkeelle, saada muutosta. Tai sitten vain kuljen samaa polkua aina uudelleen ja uudelleen, koska en todella uskalla kokeilla mitään uutta. Jotain, mikä todella saattaisi muuttaa elämäni.