tiistai 30. heinäkuuta 2013

Silmien puolikuut kasvavat ja tummuvat, tunnen itseni niin järjettömän väsyneeksi ja vanhaksi mutta samalla taannun lapseksi, joka ei yletä aikuisten maailman korkeille tasoille. Puhun ja itken muistoille, piirrän niitä vierelleni, sormeni haparoivat ilmaa, eivät saa mistään kiinni.

Tuntuu äänieristetyltä, tai jotenkin pehmennetyltä. Niin kuin väkivaltaisessa elokuvakohtauksessa, jonka taustalla soi rauhoittava musiikki. Iskut ja huudot uppoavat Bachin Airin höyhenenkevyeen unimaailmaan, mustelmat, haavat ja arvet kiedotaan silkkiin ja samettiin, pumpuliin. Siltä juuri nyt tuntuu, rauhoitetulta. 

Edessä on kasaantuneena vuosia täynnä häpeää ja itkua ja valvottuja öitä, mustia silmänalusia ja mustelmia, äiti kuka sua on lyönyt, kipeitä sanoja ja tekoja, aikaa joka ei ikinä edennyt. Kaikki esillä, kaikki aivan iholla ja silti kaiken sen taustalla kuuluu vain jousien utuinen sointi, rauhallinen ja unettava. 

Istun sängyllä jalat ristissä ja tuijotan mustien hahmojen liikkeitä. Joku ampuu aivonsa tapeteille, kauniille kukkakuvioisille tapeteille ja veri roiskuu pisaroina seinille, vuodevaatteille, hyllyille ja minä istun yhä paikoillani ja tuijotan. Jackson Pollockia parhaimmillaan. Tänään elämä on taidenäyttelyä ja elokuvakohtauksia. Sivusta katsomista. 

Tuijotan omaa Pollockiani, muistojen kangastuksia seinillä. Elämäntaidetta räjäytettynä pitkin huonetta. Kaikki käärittynä hengityksen tasaisuuteen, elämisen sietämättömään sumeuteen. 

maanantai 29. heinäkuuta 2013

jotain uutta

Kirjailija joskus sanoi, kuinka surusta kumpuaa luovuus eikä ilman sitä olisi mitään, mistä kirjoittaa. Minusta on alkanut pikkuhiljaa tuntua että olen kirjoittanut suruni tyhjäksi, murhe kulkee samoja kuluneita noidankehiään eikä pääse uusille urille. Haluan kirjoittaa kiireettömistä aamupaloista, marmeladista, croissanteista, pienistä nautinnoista, elämästä ilman sängynpohjia, jostain muusta kuin tyhjistä vatsoista, kalpeista kasvoista, tummenevista puolikuista silmien alla. Haluan vetää suruverhon sivuun ja siristellä silmiä kirkkaassa valossa, haluan taas haaveilla, matkustaa kaukaisiin kohteisiin, herätä aurinkoisiin päiviin, jolloin lempeä tuuli irrottaa menneiden vuosien nihkeät sormet vartaloltani, puskee minut vihdoin kevyesti eteenpäin, haparoimaan kohti uutta alkua.

Arvostan todella kommenttejanne, ette usko kuinka paljon ne auttavat, kannustavat jatkamaan. Luin niitä tänäänkin ja liikutuin moneen kertaan, kiitos kiitos kiitos että jaksatte tsempata ja rohkaista, vaikka kaadankin tänne kaikki ongelmatunteeni, jotka ovat vuosikausia mädäntyneet sisuksissa. 

Opin jo vuosia sitten, etten voisi koskaan olla parisuhteessa ihmisen kanssa, joka ei voisi opettaa minulle mitään. Tämä suru on kumppani, jolta olen oppinut jo kaiken opittavan, nykyään se vain estää minua oppimasta uutta, löytämästä ulospääsyä.

Kai osaltaan siksi kaipaan sairastumiseni alkuaikoihin, koska silloin pimeys oli vielä kaikesta karmeudestaan huolimatta kiehtovaa, silloin edessä oli jotain tuntematonta, jotain opittavaa. Silloin matka pimeään puoleeni oli naiivin romantisoitu ja kutsuva, kuten Södergranin runossa, ihmeellinen meri täynnä ennennäkemättömiä syvyyksiä.

Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä, 
tuntemattomat kukat loistavat rannalla;
olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit – 
mutta ihana meri on vaarallisin nähdä, 
se herättää tulevien seikkailujen janon:
 mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.

Minullla ei ole pitkään aikaan ollut vatsanpohjia kipristelevää uteliaisuutta jatkaa tätä enää yhtään pidemmälle. Valun syömishäiriön pihtipuristukseen vain vanhasta tottumuksesta, olen turta ja välinpitämätön, mitään uutta ei ole pitkiin aikoihin tullut vastaan, vain sama vanha tiilimuuri, jota vasten hajoaa niin pää kuin tulevaisuuskin. Matka pimeään puoleeni ei enää ole ihmeellinen meri täynnä salaisuuksia, se on pettymykseltä ja katkeruudelta tuoksuva sängynpohja täynnä hukkaan valuneita päiviä, viikkoja, kuukausia.

En vielä kykene olemaan kirjoittamatta huonoista päivistä, vaikka toisinaan surun nimenkin sanominen tuntuu kuin hengittäisi elämää siihen. Kirjoittaminen auttaa läpi repaleisten päivien mutta aina välillä sormien hyppiessä näppäimistöllä mietin, mitä muuta tämä minulle opettaa kuin kymmeniä uusia synonyymejä pahalle ololle? Kuinka paljon omasta surustaan voi enää oppia?

Pelkään jonain päivänä havahtuvani todellisuuteen, jossa ainoa sanottavani on: en elänyt tänäänkään.

lauantai 27. heinäkuuta 2013

alkuvaiheet

Minua pyydettiin kertomaan syömishäiriöni ensiaskeleista. Nyt seuraa yhteen parsimiani vuolaita otteita vanhasta päiväkirjastani, enjoy.


Ihan alussa olin melko normaali tyttö, 17 vuotta, 168 cm ja 52 kiloa. Masennus hotkaisi minut jo vuosia aiemmin mutta jotenkin pyristelin itseni takaisin hymyileväksi tytöksi, joka menestyi koulussa ja juoksi soittotunneilla. Kevät meni satoja vatsalihasliikkeitä päivittäin tehdessä mutta vasta kesällä aloin hitaasti vajota pohjaa kohti. Aloin huomaamattani juosta pitkiä lenkkejä vaaleankeltaisissa minisorteissa ja tuijotella heijastustani kesätyöpaikan ovesta, syödä terveellisemmin. Kaikki tapahtui niin luonnollisesti, kuin tämän olisi tarkoituskin tapahtua. 

Se oli niin kaunis kesä, minulla oli vuotta vanhempi poikaystävä. Istuimme erään rannan kallioilla, aurinko putosi hiljalleen vihreiden puiden koristamaan horisonttiin, Vantaanjoen pinta hehkui punertavana ja rauhoittavana. Täydellistä, poika vieressäni sanoi ja tuijotti jotenkin haaveilevan näköisenä alas rannalle. Minä hymyilin ja vedin polvet lähemmäs rintakehää. Täydellisenä se olisi ehkä voinut jatkuakin jos en olisi kadottanut itseäni silloin niin pahasti. Sen kesän jälkeen minä olin enää juuri ja juuri olemassa, etäännyin ja pienenin, työnsin senkin pois. En minä osannut päästää sitä yhtään enempää liki, en osannut, en halunnut, en uskaltanut, en pystynyt. Olin seitsemäntoista ja ääriviivoiltani yhä haalistuva, epävarma ja etääntyvä. Talvi sisälläni kasvatti alaansa, eteni vyöryen kylminä tuulina ja kasvavina kinoksina. Minä käperryin sikiöasentoon ja sisäänpäin, suljin kaikki hiljalleen ulos.

Kotona riidat repivät jokaisen aamun pieneksi silpuksi mutta minä juoksin kuluneissa lenkkareissani karkuun, eksyin hiekkateitä pitkin yhä syvemmälle numeroiden ja pakkomielteiden maailmaan. Se sopi oikein hyvin, sillä laskemaan minä olin oppinut jo pienestä pitäen. Jo vuosia olin laskenut tunteja ja viskipullosta kadonneita senttejä, huutoja ja hoipertelevia askeleita portaissa, laskenut kuinka kauan on piileskeltävä läheisessä metsässä kunnes jäljellä on vain hiljaisuus, riitojen jälkeinen rikkinäinen rauha. Punnitsin pelkoa joka kasvoi nopeammin kuin pituuteni. Ikinä en kuitenkaan oppinut laskemaan sydämelleni tasaista rytmiä, joten kaikkea sitä hallitakseni laskin jo ala-asteella päähäni pakkoneuroosin ja pakonomaisuuden, ensiaskeleet hulluudelle. Laskin askeleita ja halkeamia asfaltissa, lukuja ja kirjaimia, naputuksia vasten sängyn reunaa ja kymmeniä klikkauksia valokatkaisimella. Laskin autojen rekisterikilpien numeroita ja kirjoitin niitä ylös löytääkseni kaavoja, joilla purkaa tämä sisällä tikittävä aikapommi. 

Ja lopulta sinä lukion toisena syksynä opin laskemaan kaloreita, juostuja kilometrejä, kadonneita senttejä ja kiloja. Syksyllä kaikki kiihtyi, juoksin jalkani kipeiksi, rajoitin syömisiäni yhä rajummin, laihduin laihtumistani, enkä edes ajatellut miksi. En vain osannut panna vastaankaan, enhän minä koskaan.

Kaverit katsoivat minua oudosti mutta eivät painon romahtaessa enää uskaltaneet kommentoida, supisivat vain selän takana. Lopulta en enää edes lähtenyt kotoa muualle kuin kouluun, todistus täynnä kymppejä, täähän menee hyvin?

Aloin nukkua ikkuna auki yöpakkasten paukkuessa kuluttaakseni enemmän ja heräilin tunnin välein kylmään tai vatsassa nuoleviin liekkeihin. Aamuisin harjasin kuivia, kärsineitä hiuksia, joita irtosi tupoittain lattialle. Nypin niitä aina orjallisesti sinertävillä sormilla, nuohosin tarkasti lattian jokaisen nurkan, sillä en jaksanut kuunnella äidin nalkutusta, tarkkailua ja vahtimista ja huutoa. Peilistä näin, kuinka iho oli kalpea ja ohut, läpikuultava melkein, ja kuinka rintakehässä verisuonet risteilivät sinisenä verkkona. 

Niinä aikoina hengittäminen kävi kehon laihtuessa yhä raskaammaksi ja sydän tuntui välillä lyövän pelottavankin hitaasti. Tietysti hälytyskellot soivat mutta silloin sydäntä tärkeämpiä olivat luut, jotka puhkoivat valkoista, sinertävää ihoa. Usein öisin, kaikkien jo nukkuessa riisuin itseni alastomaksi ja tutkailin itseäni useiden peilien avulla. Seisoin tyynenä peilin edessä ja kiersin katseellani ympäri vartaloani, enkä ollut varma, miten näkemääni tulisi suhtautua. Luut törröttivät sieltä täältä, mutta se ei oikeastaan shokeerannut enää pätkääkään. Kehon ollessa laihimmillaan olo oli usein oudon keveä, päässä humisi ja jalat horjuivat, sisällä keinui euforinen olo, tyhjä ja nälkäinen, niin ihanan itsetuhoinen. 

Tiesin olevani lähempänä kuolemaa kuin elämää mutta heikoimpina aikoina juuri olemassaoloni loppuminen oli päämääräni. Söin vartaloa silmilläni kuin päivän ainoaa omenaa, tuolta vähän ja tuolta, omenankara piti koluta loppuun asti, tuostakin vielä, naps katkesi ohut kara ja heitin sen roskakoriin. Mun pitää jatkaa, en saa luovuttaa, tuolta pois ja tuolta. 

Mittailin ja katselin, kuinka etusormi ja peukalo koskettivat toisiaan niin helposti kiertäessäni ne käsivarteni ympärille. Muistan erään naisen sanoneen minun näyttävän kävelevältä ruumiilta, rumalta, hirveältä ja kuolevalta, kun olin uskaltautunut hihattomassa ihmisten ilmoille. Miten tuollainen kommentti pystyikin tuntumaan niin häpeälliseltä ja kuitenkin niin hyvältä samaan aikaan: älä katso minua, älä huomaa, älä kommentoi sairauttani mutta huomaa kuitenkin, katso pitkään ja kauhistele. 

Sellaista ristiriitojen repimää ilotulitusta oli neuroosin riivaaman pään ajatuksenjuoksu. Se oli elämistä vähintään kahden tulen välissä. Se oli kituuttelua järjen ja järjenvastaisen toiminnan puristuksessa, joka kutisti elämäni pieneksi, näkymättömäksi, olemattomaksi. 


Olin sairaalloisen fiksoitunut peilailemiseen ja saatoin käyttää tunteja päivässä vartaloni ihmettelyyn. Lapaluut näyttivät siiviltä, jopa vielä selkeämmin kuin pienenä, jolloin sisko halusi aina nähdä, kuinka työnnän kämmenet niiden alle ja liikutan niitä kuin lentäisin. Anoreksia-aikoina sisko ei halunnut nähdä minusta mitään, enkä minä olisi antanutkaan, sain hysteerisen kohtauksen aina jos joku perheenjäsen sattui näkemään minut vähissä pukeissa. Anorektinen keho oli minun julkinen salaisuuteni, ikioma maailmani jonne en tarvinnut muita. 

Keho heijastui peilistä monimutkaisena maisemana: se oli ammottavia laaksoja kylkiluiden alla, lohduttomia alankoja lonkkaluiden välissä, solisluut työntyivät vaarallisina kielekkeinä. Niihin kumpuihin ja laaksoihin minä piilouduin, kätkin salaisuudet ja luiset totuudet, kuorrutin ne valheilla ja liian paksuilla villapaidoilla. 

Mikään sillä pinnalla ei enää ollut sileää ja tasaista, anoreksian muodossa riehuva sota oli pommittanut kehoni rosoiseksi ja heikoksi. Silmät painuivat kuoppiinsa, sylkirauhaset näkyivät inhottavina ja turvonneina, kylkiluut nousivat terävinä veitsinä ja pingottivat nahan valkoiseksi. Joskus tuntui kuin luut olisivat raadelleet ihoani kuten hampaat, yhä ohuemmaksi ja ohuemmaksi, kuluttaneet sen pinnan läpikuultavaksi kuin unet ja puhkoneet lopulta rikki, jättäneet ihon roikkumaan riekaleina, päästäneet mustat ajatukset tihkumaan ja valumaan pitkin kuihtunutta kehoa. 

Käsipeilin avulla katselin, kuinka selkärangan nikamat kulkivat säntillisessä jonossa, aivan kuin vetoketjuna kehon sisälle. Ja jos joku olisi uskaltanut vetää sen auki, kaikki salaisuudet olisivat levinneet vyöryen päälle. Tiesin kuitenkin, ettei kukaan uskaltaisi - hyvä kun itsekään kestin elää siinä tilassa. Enkä minä edes osannut syyttää ihmisiä siitä, etteivät he koskaan edes kysyneet mitään. On nimittäin niin luonnollista pelätä sitä, mitä ei ymmärrä, vältellä sellaista. 

Sairauteni alkuajat kuluivatkin hyvin yksin, kukaan ei juurikaan puuttunut muuten kuin muutamin puolivillaisin yrityksin. Isä kommentoi, ettei minun tarvitse enää laihtua. Äiti yritti tarkkailla syömisiäni, sain maailman noloimman itkuhuutokohtauksen keskellä supermarkettia, kun en saanutkaan porkkanapussiani. Kotona annoin vessanpöntön kurlata mehevät ateriat, minua te ette kiinni saa.

Joku ilmiantoi minut terkkarille, jonka luona jouduin käymään viikottain punnituksissa ja jäin jatkuvasti kiinni kusetusyrityksistäni. Koululääkäri oli epäammattimainen ja tarttui minua tiukasti olkapäistä, repi suuni väkisin auki, oksennatko sä, vastaa, tajuatko, että sä olet sairas, sairas, sairas?! Kyyneleet kohosivat silmiini ensimmäistä kertaa, enkä kyennyt kuin nyökkäämään surkeasti, kun tuikea lääkäri kirjoitti lähetteen Lappariin.

Oli helpottavaa tulla vihdoin huomatuksi mutta samalla aloin suojella sairauttani yhä tiukemmin. Älkää viekö tätä minulta pois. Tämä on koko elämäni. Mielen sisällissota, riippuvuus ja rankaisukeino, tuhoaja ja pelastaja, matka pimeään puoleeni ja määränpää nimeltä kuolema, tapa paeta ja tapa sulkea muu maailma ulkopuolelle. Tapa elää ja tapa kuolla. Älkää viekö tätä pois.

Syömishäiriö oli minulle silloin aluksi eräänlainen selviytymiskeino, turva turvattomina aikoina. Se oli tapa sulkea pois kipeä todellisuus ja kääriytyä omaan pikku kuplaani. On niin paljon helpompi vihata lihaa ja nahkaa kuin selittämätöntä pahaa oloa, joten muunsin abstraktit tunteet konkreettiseksi kohteeksi. Pahan olon käsittelyn sijaan käänsin kaiken huomion kehoon ja ruokaan. 

Ei ollut enää vain masennusta ja pahaa oloa, sietämättömiä kotioloja ja sosiaalisia paineita, vaan energiansa saattoi niiden sijaan suunnata samanlaisina toistuviin päiviin, rituaaleihin ja sääntöihin, joiden rikkomattomuuteen saatoin kätkeä rikkinäisyyteni. 

Iltaisin tein pakonomaiset rituaalini ja peilailin itseäni, kunnes lopulta lihaskuntorääkin ja usein myös muutamien inhottavien suonenvetojen jälkeen asettauduin aina sentintarkasti selälleni odottamaan unta, jossa minua vaanivat tuskalliset painajaiset ahmimisesta ja lihomisesta. Lähes joka yö heräsin aamun pikkutuntien aikaan kosteisiin lakanoihin ja yöpaitaan, jonka olin hikoillut litimäräksi. Aina ihan litimäräksi. Niin inhottavalta kuin märkä yöpaita tuntuikin, tunsin pientä voitonriemua hormonitoimintani totaalisesta sotkemisesta. 

Aamulla suoritin kaiken aina kellontarkasti ja tietyssä järjestyksessä, laittautumisen jälkeen istuin keittiön pöydän ääressä ja luin koulukirjoja tai Hesaria, jonka jokainen sana tuli ymmärtää ja painaa päähänsä. Nieleskelin mustaa kahvia, johon en uskaltanut laittaa edes teelusikallista maitoa. En nauttinut mustan kahvin mausta oikeastaan ollenkaan mutta nautin siitä turvallisuudesta, jonka mustan kahvin olemattomat kalorit tarjosivat. Hassua miten oudoista asioista sitä kehittikään turvan. Minun turvani rakentui turvaruokien eli tarpeeksi vähän kaloreita sisältävien ruokien ja syömättömyyden tuoman hallinnantunteen ympärille. 


Syömisen funktio ei enää ollut ravinnon saaminen, vaan kauhun tasapainon ylläpitäminen ja hallinnan herkän tunteen saavuttaminen. Saatoin paastota pitkiäkin aikoja, en syönyt pahimmillaan yli viikkoon mitään tai ehkä välillä paloittelin yhtä omenaa kymmeniin pieniin osiin, jotta sen syöminen kestäisi vähintään tunnin. En kuitenkaan missään vaiheessa menettänyt ruokahaluani, mikä vitutti minua suunnattomasti varsinkin silloin, kun keho ajoi minut ahmimaan pakonomaisesti suuria pussillisia omenoita tai tyhjentämään kokonaisen 3 kilon porkkanasäkin, mikä tietysti pisti muutenkin sekaisin olleen vartaloni yhä enemmän jumiin. (Ahmimishäiriöaikojen mättämisien rinnalla nuo tietysti tuntuvat naurettavan pieniltä määriltä.) 

Syöminen oli kiellettyjen ja sallittujen ruokien, aikataulujen ja rutiinien rajaamaa, ja myöhästyessäni minuutinkin ruoka-aikatauluistani sain rangaistukseksi olla syömättä koko loppupäivän. Yleensä ruokavalioni koostui Granny Smitheistä ja maitorahkasta, mutta jossain vaiheessa aloin tulla niin vainoharhaiseksi, että luulin veden ja hammastahnan lihottavan minut muodottomaksi palloksi. Järjettömän lihomisfobiani keskellä yritin myös salaa lihottaa muita, mikä usein tapahtui valmistamalla toinen toistaan huumaavampia leipomuksia, joita en itse kuitenkaan koskaan syönyt. Muistan kuitenkin muutamia alhaisempiakin keinoja, kuten yhden kerran jolloin sulatin kokonaisen margariinipaketin jauhelihakastikkeen sekaan ja riemuitsin hiljaa perheen syödessä autuaan tietämättöminä rasvaa tihkuvaa kastiketta. Hulluilla tosiaan on halvat huvit, margariinipaketin hintaiset. 

Olin sairaalloisen kiinnostunut ruokaa ja ruoanlaittoa kohtaan, luin pakonomaisesti reseptejä ja katsoin jokaisen ruokaohjelman, hankin tietoa ruokavalioista, laihdutusmenetelmistä ja -vinkeistä, ruokahalua hillitsevistä aineista, karppauksesta ja ketoosista, opiskelin kokonaisenergian jakautumisia ja kaloritaulukoita, kaikkea mitä vain kuvitella saattaa. Tutkin ja suunnittelin, kokeilin erilaisia erityis- ja laihdutusruokavalioita, kolusin läpi perinteiset 2468-, lentoemäntä-, sairaala-, kaalikeittodieetit ja vähemmän tunnetut viritelmätkin. 

Kehitin myös rasvakammon, jonka ansiosta yksikin pisara rasvaa ruoassani sai minut ahdistumaan, enkä kyennyt käsittelemään irrationaalista ahdistustani muuten kuin mököttämällä, raivoamalla tai rankaisemalla itseäni ylimääräisellä pakkoliikunnalla tai itseni hakkaamisella, repimisellä ja viiltelyllä. Eikä yhtä ilman toista, vaan pian rasvapelon rinnalle putkahti itsepintainen hiilarikammo, joka lopulta johti valheeseen vilja-allergiasta, jonka kulissia pidin yllä jokusen vuoden. 

Sairaalloinen tiedonjanoni ei tietenkään rajoittunut vain ruokaan, vaan keskittyi sairauteni edetessä yhä vahvemmin itse syömishäiriön, sekä sen syiden ja seurausten ympärille. Luin pakonomaisesti keskustelupalstoja ja blogeja, hankin tietoa ja uppouduin paitsi omiin myös muiden kokemusmaailmoihin; siirryin listojen, sääntöjen ja lukujen maailmasta kehon ja mielen toimintaan ja muutoksiin, sekä yhä abstraktimpiin ja filosofisempiin pohdintoihin paitsi itsestäni myös maailmasta. 


Tuon prosessin voi toisaalta nähdä uppoamisena yhä syvemmälle sairauden kiemuroihin, mutta toisaalta sen voi myös nähdä asioiden ytimeen pääsemisenä. Tullessani yhä tietoisemmaksi sairaudestani muutuin paradoksaalisesti sekä terveemmäksi että sairaammaksi. 

Sairaammaksi siksi, että sairas elämäntapa muuttui yhä tutummaksi ja arkipäiväisemmäksi. Syömishäiriö oli päivän ensimmäinen ja viimeinen ajatus. Se haukkasi koko ajan yhä isompia suupaloja entisestä, terveeksi kutsusta elämästäni, ja lopulta eristäydyin kavereistani korvaten heidät keskustelupalstojen ihmisillä, joiden ajatukset ja päivärytmit pyörivät tiukasti sairauden ympärillä. Sairaudesta alkoi tulla arkipäiväistä ja vallitseva tilani, mikä sai minut pohtimaan normaaliuden käsitettä ja sen suhteellisuutta. 

Syömishäiriömaailmassa olin täysin normaali - anorektisina aikoina jopa aika lailla kai se kliseinen tapaus, kympin tyttö, tunnollinen ja vetäytyvä, suorittaja, joka osasi yhä sanoa kiitos ja anteeksi, hymyillä tarpeen tullessa, vastata kysyttäessä. "Terveessä" tai "normaalissa" maailmassa anorektisuuteni kuitenkin oli epätervettä ja epänormaalia. "Epänormaalin" ja "normaalin" maailman välillä eläessäni huomasin, kuinka normaaliuden käsite vaihtelee yhteisöstä toiseen ja kuinka tervejärkisyys on oikeastaan vain kollektiivista hulluutta, jota kutsutaan terveeksi ja normaaliksi. 

En toki väitä olleeni tervejärkinen oireillessani anorektisesti, mutta tarkoitus oli vain valottaa, kuinka terveen ja sairaan raja alkoi hämärtyä sukeltaessani yhä syvemmälle syömishäiriön pauloihin. Siksi sairauteni syventyessä koin paradoksaalisesti tulevani myös terveemmäksi. Tullessani yhä tietoisemmaksi sairaudestani, sen syistä ja seurauksista, altistavista, laukaisevista ja ylläpitävistä tekijöistä, aloin ymmärtämään paitsi itseäni myös ympäröivää maailmaa paremmin. Aloin ymmärtämään sairautta minussa ja terveyttä, joka ehkä kuitenkin on tavoittelemisen arvoista. Kaikesta järjenvastaisuudestaan huolimatta syömishäiriöön sairastuminen antoi minulla ymmärrystä, jota en ehkä olisi ikinä saavuttanut terveenä. Ja kaiken sen sairauden ja kuoleman keskeltä löysin palasia itsestäni ja vähitellen aloin hyväksymään, ettei tämä sairaus ole minusta erillinen; tämä on minussa ja tämän kanssa on opittava elämään - ei kuolemaan. 


Voin nähdä ensimmäiselle anorektiselle kaudelleni aika selkeän päätöksen. Loppua kohden kaikki kiihtyi, laihtuminen, syömättömyys, säännöt, rituaalit - kaikki muu paitsi pulssi, joka hidastui hidastumistaan. Luvut putosivat hiljalleen lämpömittarissa ja vaa'an digitaalisella näytöllä. 38 kiloa on vähän mutta niin on 35 tai 30 kiloakin, mitä väliä? Kaikki merkitykset katosivat sumuun, joka ympäröi maailmaani. Sormet olivat sinertyneet, sydämen syke hidastunut melkein pysähdyksiin, pakkaset työntyivät ihon alle ja tunsin selkeästi, kuinka jokin sisälläni teki kuolemaa. 

Se oli maaliskuun pakkasten aikaa, jolloin pilvet roikkuivat raskaina yläpuolella ja annoin niiden kaataa päälleni lyijyäkin raskaampia hiutaleita ja peityin hiljalleen niiden kylmiin hipaisuihin. Pää painui alemmas, kun nöyrryin yhä tiukempiin ja ankarampiin käskyihin: kellonaikoja, kiellettyjä ruokia, sallittuja ruokia, pakkoliikuntaa, pakkoajatuksia, eristäytymistä. Minä, ateisti, loin katseeni ylös, uhrasin elämäni, mieleni, kehoni tälle oudolle jumalalle. 

Lumimyrskyt nousivat ja vyöryivät yhä voimistuen, maa peittyi paksuun vaippaan, iho valahti päivä päivältä valkoisemmaksi. Kalorilaskurit hakkasivat tauotta, sekoittivat pään, vähemmän, vähemmän, vähemmän. Halusin kävellä lumessa jättämättä jalanjälkiä, jättämättä yhtäkään virhettä sen tasaille pinnalle, olla kevyt kevyempi kevyin. Miten hävettävän lapsellinen klisee tuo onkaan. Syömishäiriö ei ole enkelikeijumaisuutta tai askelia, joista ei jää jälkiä; siitä nimenomaan jää jälkiä. Tekisi mieli huutaa tuon ajan itselleni: vitut lumesta ja sen jäljistä; katso nyt hapertuvia luitasi, hiuksiasi, lihaksiasi, hormonitoimintaasi, sydäntäsi, ihoasi, kynsiäsi, ihmissuhteitasi. 

Tosin jossain mielessä tuossa I want to walk in the snow and leave no footprints -mantrassa on perääkin. Ei niitä jälkiä tosiaan jää lumeen eikä minnekään muuallekaan, kun ei pääse enää sängystä ylös. Kun on niin saatanan heikko, ettei jaksa enää kuin odottaa kuolemaa. 

Minä aloin odottaa kuolemaa, kun vihdoin olin niin heikko, etten enää pystynytkään poistumaan kotoa. Jaksoin juuri ja juuri kävellä muutaman metrin, kunnes heikkous veti maahan ja pakotti palaamaan takaisin pehmeään sänkyyn, jossa pystyi edes jotenkuten makaamaan luisen vartalon kanssa. Maaliskuu häilyi ympärillä kuumeisempana kuin koskaan ja minä makasin heikkona lapsuuden sängyssäni tuijottaen kattoa. Silloin oli syntymäpäiväni ja muistan miettineeni, että ehkä tästä voisi tulla myös kuolinpäiväni. 


Olin väsyneempi kuin koskaan, niin järkyttävän väsynyt, makasin vain hiljaa ja pelkäsin sydämeni pettävän, kun se ei enää oikein jaksanut lyödä. Keho painoi niin naurettavan vähän, sormet juoksivat pitkin nukkaista ihoa, pehmeää ja pumpulista, lanugoa iholla ja ajatuksissa, kymmenet mustelmat pitkin kehoa. Minua pelotti niin paljon, niin hirveän, hirveän paljon. Minä tiesin, että tein kuolemaa, ettei minusta ollut enää mitään jäljellä ja siihenhän tämä oli jo kauan tähdännyt, kuolemiseen. 

Siinä maaliskuun keskellä minä romahdin, enkä vieläkään tiedä pitäisikö minun olla kiitollinen siitä, etten kuollutkaan. Kirosin monta vuotta sitä, ettei minun annettu kuolla silloin ja yritinkin vuosia myöhemmin päästä pois hieman eri tavoin. Tuon maaliskuun jälkeen alkoi helvetillinen ajanjakso, joka pitää sisällään elämäni ehkä kipeimmät ja epätoivoisimmat vuodet. Tuon maaliskuun jälkeen itkin valtameriä ja hukuin niihin päivittäin, padot murtuivat voimalla kevään uteliaiden auringonsäteiden lämmössä, olin kipeämpi ja masentuneempi kuin koskaan. Syömishäiriö muutti muotoaan niin kuin vartalokin, anoreksia kääntyi ahmintaan ja bulimiaan, olin vieras siinä kehossa, itseinholla täytetyssä. 

Silloin kuitenkin löysin kirjoittamisen pitkästä aikaa. Silloin aloin viimeinkin käsittelemään sitä pahaa oloa, jota olin anoreksian keinoin työntänyt itsepintaisesti pois. Siksi ensimmäinen kirjoittamani runo tuon maaliskuun jälkeen lopettaa edellisen aikakauden ja aloittaa uuden, kipeän mutta tärkeän ajan:

elämäni viimeisellä huhtikuulla
aurinko on minulle vieras
pehmeä nukka kutittaa sormenpäitä
eikä aamukahvi piristä kalpeutta
 
nukun kevään pölyisissä päivissä
unet vievät paikkoihin joissa en ole
kasvoja ja ääniä elämän karusellissa
mä en ole kiinni missään

perjantai 26. heinäkuuta 2013

haluaisin jo eteenpäin

Tie on sateen jäljiltä musta, ohittaessa mittari viuhtoo reilusti yli satasen ja minä painan käsilläni penkkiä kuten pienenä. Isä kääntelee rattia varmasti, muut autot jäävät kauas jälkeen, pellot, puut, tienvierustojen kukat sulautuvat toisiinsa. On vain tämä tie. Kerran menin vielä kovempaa, moottoritiellä Abu Dhabista Dubaihin vauhti kohosi yli 250 kilometriin tunnissa, en ollut koskaan mennyt niin lujaa. Pelkäsin mutta niin minä aina pelkään, kun olen elämässä kiinni. Kuolemanpelko on elämänvimmani kääntöpuoli.

Tunteeni heiluvat herkästi kuin auton nopeusmittari, painavat jarrua yhtä voimakkaasti kuin kaasua. Välillä saatan maata liikkumattomana vahanukkena peiton alla, kammota ulkoa tulvivaa valoa ja iloisia kiljahduksia, seuraavana hetkenä taas pulppuan kuohuvaa onnea, joka täyttää asunnon niin äärimmilleen, että on pakko avata ikkuna auki maailmaan.


Vanhemmat jättävät minut juna-asemalle, siristän silmiäni auringonpaisteessa kuin näkisin ensimmäistä kertaa valon pitkän, mustan tunnelin päässä. Muistelen äidin tarinaa anorektikkokaveristaan, joka pilasi munuaisensa vetämällä vuosia nesteenpoistajia. Ennen niin kaunis ja pitkäripsinen tyttö, nyt kasaan kuivunut, viivasuinen kroonikko. Vieläkään hän ei ota vastuuta elämästään, valittaa vain, kuinka lääkärit olivat hölmöjä eivätkä ymmärtäneet. En halua ikinä tulla tuollaiseksi. Painajaisissani näen itseni katkeroituneena ja sumeasilmäisenä vanhuksena, jonka elämällä ei ole enää vuosikymmeniin ollut muuta tarkoitusta kuin velloa vihassa ja pyyhkiä pölyjä piirongeilta, joiden päällä ei ole yhtäkään kuvaa miehestä, lapsista tai lapsenlapsista. 

Syömishäiriö muka sielun syöpä, minulla on ainakin mahdollisuus valita parantuminen. En aio jäädä tähän vain sen takia, että muutoksen pelko vaatii seuraa. Minun pieni arvokas elämäni, en halua hylätä sitä tien poskeen. Haluan mennä jo eteenpäin. En halua jäädä levikkeelle odottamaan busseja, jotka eivät koskaan pysähdy. Haluan mennä niin kovaa, että tie edessäni on virtaava musta viiva ja äänet pelkkää huminaa ulkopuolellani. Minulla on tiet, matka ja määränpää, mitä muuta voisin toivoa?

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Itärajan tuntumassa. Aurinko pilkahtelee sateen lomasta, heittää kultaisia juovia aaltoilevan vihreyden sekaan. Keittiössä kolisee, possun sisäfileet, kaalilaatikot, kanakeitot, voiperunat valmistuvat ja täyttävät tuoksullaan vanhan puutalon. Kaikki on niin lähellä, liian iholla. Vanhemmat kyselevät koko ajan, vaativat, pyytävät, rasvakerros tuntuu paksuuntuvan ihon alla, saunassa on kuvottavan läkähdyttävää. Kuupalliset sihahtavat kiville yksi toisensa jälkeen, kuumuus piirittää kehoa ja höyry nuolee ihoa kunnes pää tuntuu räjähtävän ja keho painuu kasaan.

Olo on niin kuvottavan täysi, lämmin, pehmeä, kylläinen, niin inhottava. Kaipaan kovia pintoja, etäisyyttä, purevaa kylmyyttä, vatsassa kurisevaa nälkää, kumisevaa onttoutta.

Vanhemmat eivät anna hetken rauhaa, painan päätä alaspäin, isä tenttaa jatkuvasti, kysyy elämää suurempia kysymyksiä, joihin en halua vastata. Äiti siivoaa, tekee ruokaa, imuri on vanha, nyt heti ostamaan uusi, autonkin voisi imuroida, nyt lähdetään rajalle, kaupoille, sukulaisten luo, enkä minä saa hetkeksikään käpertyä vaaleanpunaisen sohvan uumeniin. Olisipa edes sisko täällä, sen kanssa aika kuluu niin paljon nopeammin, voisimme naureskella vanhempien tökeryydelle ja rasittavuudelle, me olemme samalla puolella. 


Kaipaan T:tä, haluan painautua häntä vasten ja käpertyä hänen lämpimään syliinsä, joka antaa minun olla juuri sellainen kuin olenkin. Täällä kaikki on niin pysähtynyttä ja tyhjentyvää. Tuppukylän kuoppaiset hiekkatiet ovat jo aikoja sitten jääneet asfalttiteiden alle, puurekat sahaavat kuutostietä, eikä kukaan tunnu pysähtyvän kuin hetkeksi kahville, kunnes taas jatkaa kohti suurempia ja keskeisempiä kohteita. 

Kuitenkin tunnen yhteenkuuluvuuttakin. Silloin, kun seison aavojen peltojen laidoilla ja matalien järvien rannalla. Silloin, kun saunan jälkeen laitan perinteiseen tapaan papiljotit mummille. Silloin, kun häärään keittiössä ja paistan lettuja runsaassa rasvassa kuten jo pienenä. Silloin, kun saan tutkia vanhan talon kätkemiä salaisuuksia.

Edelleen mummin talo elää, natisee ja naksuu niin, että en yksin uskalla nukkua yläkerran makuuhuoneissa, mutta päivisin uskaltaudun tonkimaan sen aarteita. Yläkerran lävitse kulkee pitkä käytävä, jonka varrella on ovi isomummin vanhaan keltaiseen huoneeseen, äidin veljen siniseen huoneeseen ja vintille. Käytävän päädyssä on äidin vanha huone, jonka seinät ovat tumman- ja vaaleanvihreiksi maalatut. Kirjahylly on täynnä mummin romaaneja, kansissaan kauniita naisia, joiden virheettömyyttä ihailin jo pienenä. Hyllyllä pölyttyy vuosikymmeniä sitten sijoilleen jähmettynyt gramofoni ja muutamia vinyylejä, joita kuuntelin pienenä. Vaatekaapeista löytyy niin ikään huippulöytöjä, kuten äidin näppäinmelodika, superleveälahkeiset housut ja oranssit froteiset bikinit 70-luvulta. 

Alakerrassa hypistelen keittiön valkoisten piironkien kätkemiä loputtomia koristeellisia astiastoja ja selailen olohuoneen notkuvaa kirjahyllyä täynnä hömppäkirjoja, ruokaohjeita, 80-luvun kamalia jumppaoppaita, Laila Hietamies -kokoelmaa ja mummin entisen heilan kirjoittamia kirjoja matkoiltaan. Mummin huoneen kiehtovin alue taas on vaatekaappi, jonka pursuilevalla ja hyvin naisellisella sisällöllä huvittelin pienenä siskoni kanssa. Köpöttelin liian suurilla punaisilla korkokengillä ja vedin ylleni kauneimmat hepenet, jotka roikkuivat kehittymättömän lapsenvartaloni yllä. 

Toisinaan haluaisin vielä olla yhtä viaton. Nyt minä olen jo nainen, liiaksi riitojen ja surujen muovaama, niin täynnä vihaa ja häpeää että ratkean. 

En mahdu enää niihin raameihin, jotka vanhemmat minulle asettivat. Kavahdan kosketuksia, älkää tulko niin lähelle, hiljaisen kuoreni alla raivoaa, älkää kyselkö liian henkilökohtaisia, älkää jatkuvasti sanoko minua synkäksi ja murheelliseksi, en vastaa kuitenkaan. Lähes kaksikymmentä vuotta vietin näin, nyt kun olen päässyt pois, en kestä tätä paria päivää pidempään. Haluan olla hyvä tytär, haluan hymyillä ja rakastaa, mutta teette siitä niin vaikeaa, ajatte nurkkaan ettekä jätä rauhaan. Silloin valvon yöt, enkä osaa rakastaa aamuja, jolloin kaikki alkaa taas uudestaan. 

Ja niin taas yöllä, kun koko talo kuorsaa, saan olla edes hetken yksin. Kuljen levottomana pitkin keittiötä, availen kaappeja, tungen rahkapiirakkaa suuhuni vimmalla, löydän suklaamunia jotka sulavat rasvaiseksi kuorrutteeksi sormille. Seison peilin edessä, se kiljahtaa kauhusta minut nähdessään, käperryn sohvannurkkaan ja häpeän. Kaipaan taas pois, vaikka en enää jaksaisi paeta.

tapaaminen

Puhelin soi koko aamun, se anelee lipaston päällä, piipittää peiton alla mutta vasta tuntien päästä vastaan. Ensin tutut syytökset vastaamattomuudesta, sitten maailmani painaa hätäjarrut pohjaan: "me ollaan siellä kahden tunnin päästä".

Jo vuosia sitten tein päätöksen, etten esittele perheelleni enää yhtäkään poikaystävää. En vain halua uusintaa nyt jo vuosien takaisesta episodista, jolloin isäni näytti kipeimmän puolensa silloiselle poikaystävälleni, kaikki verbaaliset nuijansa, joilla edelleen kipuilevat mustelmani painettiin.
Muistan vieläkin elävästi, kuinka seisoin keittiössä vastapäätä isääni ja hänen raivoaan, joka aina purkautuu pienimmänkin kimmokkeen saadessaan. Isä sylki kaiken päin kasvoja, minun katseeni pysyi keittiön valkoisissa kaakeleissa, eikä ulos tullut kuin muutamia säälittäviä kyyneleitä, vaikka oikeasti halusin vain huutaa: älä tee tätä nyt, teen ihan mitä vain, kunhan et huuda sille kuten meille. 

Silloin päätin, ettei enää. Ei enää yhtäkään kuumottavaa tenttaushetkeä, nöyryytystä, huutoa, alistamista, jota päälleni on höngitty niin kauan kuin voin muistaa. Kukaan ei saa nähdä iltoja, kun faija oksentaa viskipullon sisukset taas kerran verbaalisesti päälleni, ei kukaan, se yksikin oli jo liikaa, minä ynähtelin hiljaa ja poikaystävä istui vieressä sitäkin hiljaisempana. Ei enää yhtään vaivaannuttavaa kahvihetkeä, kun katselen sivusilmällä, kuinka poikaystävän kädet tärisevät niin, että kahvi läikkyy tahroiksi vaalealle pöytäliinalle. 

Ei enää mutta silti löydän itseni imuroimasta, pesemässä kylpyhuonetta, suihkimasta Tolua pinnoille, hinkkaamasta olemattomia tahroja, petaamasta sänkyä, vilkuilemasta viiden minuutin välein kelloa.


Parin tunnin päästä äiti, isä ja mummi täyttävät puheellaan eteisen. Pelkään koko ajan vääriä sanoja, vääriä ilmeitä, mitä tahansa, joka voi horjuttaa kauhun heikkoa tasapainoa. Hörpin kahvia taukoamatta, hiostaa, pakko avata parvekkeen ovi. Viileä kesäpäivä astuu kevein tuulahduksin olohuoneeseen, ei kai se puhalla kaikkea kumoon kuten susi porsaiden majaa?
Kaikki pysyy kasassa, mutta en pysty rentoutumaan, katson koko ajan olkani yli, seuraan T:n ja isäni keskusteluja, yritän olla luonnollinen vaikka pelko viuhuu elohopeana pitkin kehoa. 

Ajattelen keittiön valkoista lattiaa, jolle kaikki vuosia sitten helähti särkyen. Seison sirpaleiden päällä jalat vuotaen mutta kukaan ei tunnu huomaavan kipujani. Hartialinjat pysyvät rentoina, suut hymyissä, puheensorina ei lakkaa. Odotan koko ajan pahinta mutta mitään ei tapahdu, puolisen tuntia ja pannullinen kahvia myöhemmin kaikki on ohi. Kiitokset ja kättenpuristukset silmiin katsoen, kolme kenkäparia katoaa ja eteinen tyhjenee. Ei enää huutoa, ei raivoa, ei umpikännistä nolaamista, ei vaivaannuttavaa tenttausta.

Muistoissani on tyttö, joka tuijottelee keittiön valkoisia neliöitä ja yrittää tukahduttaa koko vartaloa värisyttävää epätoivoa. Ja jotenkin nyt vuosien päässä sieltä, tässä hetkessä katseeni nousee hölmistyneenä lattiasta, löytää T:n silmät, jotka vinkkaavat huolettomina: ei se nyt niin kamalaa ollutkaan.

perjantai 19. heinäkuuta 2013


Valmistautumiseen menee monta tuntia, kuljen levottomana vaatehuoneessa, vedän vaatekasoja hyllyiltä, pyörähtelen peilin edessä ja viskaan kaiken värikkääksi kasaksi sohvan nurkkaan. Suihkussa hinkkaan itseäni hunajaisella suihkusaippualla, mutta lika lähtee tietenkin vain vartalolta, sisällä tunteet ja muistot läikkyvät jatkuvasti yli, tahraavat tämänkin illan, vielä viattoman. Lakkaan kynnet kultaisena kimaltavalla lakalla, pursotan hiuksien sekaan muotovaahtoa, hiuslakka pöllyää pilvinä pitkin kylpyhuonetta, asettuu tahmaiseksi kalvoksi haalenneiden hiuksen ja valkoisten kaakeleiden päälle. Farkut puristavat, vaihdan toppia monta kertaa, sudin ripsiäni mustiksi ja paksuiksi, rajaan kissamaiset viivat silmien ympärille ja sivelen kultaista luomiväriä, vielä loppusilaukseksi piristän ilmettä glitter-eyelinerilla. Yritän näyttää kauniilta ja upotan itseni kookoksentuoksuiseen vartalosuihkepilveen.

Tuijotan itseäni sormenjälkien valloittamasta käsipeilistä, korvakorut roikkuvat raskaina. Kello on kohta yhdeksän, sormeni hyppivät levottomasti näppäimistöllä, musiikki hakkaa tärykalvoja ja korut kilisevät ranteissa. Pelkään, etten kelpaakaan, että olen ruma ja homssuinen, pelkään jääväni yksin ja lyyhistyväni, pinkovani ulos sanaakaan sanomatta, kun musiikki, seinät, kosketukset, yksinäisyys vyöryvät päälle ja minä hajoan sirpaleiksi. 

Kuin olisi pelkojen panttivankina. Nihkeän kylmät sormet tarttuvat helmoista, vetävät minut syliinsä, lupaavat hälventää pelot. Minun pieni turvani, joka ei taaskaan päästä lähtemään. 
Kengät odottavat eteisessä, kaverit jo humalassa, minä käperryn piiloon peiton alle ja toivon, ettei kukaan soita.