keskiviikko 20. elokuuta 2014

Elokuu paisuu odotuksesta, nitisee ja natisee ja ratkeilee saumoistaan. Syksyn kirpeys valuu pienistä purkaumista sisään ja tekee päivistä niin viileitä, ettei kaupungilla kävellessä enää pärjää pelkällä hihattomalla topilla. Illatkin ovat pimentyneet niin tummiksi, että tähdet näyttävät aika upeilta tummansinistä, lähes mustaa taivaankantta vasten. Eräänä iltana katulamput sammuivat juuri sillä hetkellä, kun astuin valokeilaan ja hetken jo luulin tulleeni sokeaksi ennen kuin silmät taas tottuivat hämärään.

Kesä meni jotenkin ohi, niin kuin se aina menee. En osaa vieläkään nauttia aurinkoisista päivistä, jotka tulisi viettää jalat hiekkaan upoten ja syli avoinna järveen kahlaten. Uskaltauduin kyllä ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen bikineissä rannalle mutta muuten löysin itseni kirjoittelemasta noloa ahdistustani syömishäiriöpalstoille, tuijottamasta vartaloani peilin edestä ja kantamasta kotiini tuliterää vaakaa, jonka orjuutuksesta minun piti olla vapautunut jo vuosia sitten.

Pelkään syömishäiriön kroonistuvan. Keikun aivan alipainon rajalla mutta jokin hiven järkeä pitää minut vielä sillä puolella, jossa kroppa juuri ja juuri toimii. Päärynävartaloisena alakroppani näyttää normaalilta mutta rintakehäni ja käteni ovat niin luiset, että varsinkin kesän hellepäiviin soveltuvissa pikkutopeissa olen saanut liikaa pahoja katseita ja kommentteja. Haluan näyttää terveeltä ja hehkuvalta, en kuihtuneelta. Haluan toimivan ja voimakkaan kropan, joka ei petä minua rankkojenkaan päivien jälkeen, jolloin on uurastettava aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Luin joskus lukiossa Sugar-brittilehteä, ja Kimberley Walsh jäi jo silloin mieleeni. En ole siis mikään vartalotyyppiekspertti, mutta tulkintani mukaan Kimberleyllä on päärynävartalo: pienehköt rinnat, kapeat olkapäät, leveähkö lantio.

Ehkä sitä alitajuisesti etsii esikuvaa oman vartalotyypin edustajista, minkä vuoksi sellaiset itselle saavutettavissa olevat ihanteet jäävät paremmin mieleen kuin itselle mahdottomat tyypit. Pitkät ja hoikat jalat eivät vain ole minun vartalotyypilleni mahdollisia, joten siksi joku Gisele Bündchenin vartalon ihailu tuntuu yhtä turhalta ja surulliselta kuin liian kalliiden vaatteiden sovittelu tyhjän lompakon kanssa. Mieluummin kuolaan tavoitettavissa olevia ihanteita.

Minun silmääni Kimberley on sopusuhtainen, terve, hehkuva, itsevarma, sellainen minäkin haluan olla.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti