perjantai 30. elokuuta 2013

Lämmintä, keltaista, okraa. Päivät ovat olleet ihanan pehmoisia, niihin on niin helppoa vain jäädä kellumaan, ehkä siksi en ole saanut aikaiseksi yhtään mitään. Istuskelen parvekkeella, kietoudun T:n vartalon lämpöön, riitelen ja sovin, tuijottelen sarjoja, teen ruokaa, tiskaan mutta teoriakirjat odottavat keittiön pöydällä, puolivalmiit esseet tiedostoissa. Vietän ties monettako päivää siestaa velvollisuuksista, mañana mañana. 

Olen kuitenkin pohdiskellut paljon tätä julkista kirjoittamista. Anonyymiyden turvin pystyn kirjoittamaan melko rehellisesti mutta hyvin paljon kirjoituksia jää luonnoksiksi ja julkaisematta vainoharhaisuuden takia: pelkään jonkun tutun vieläkin lukevan kirjoituksiani. Oikeasti, internet on pornon lisäksi täynnä verikoiranörttejä, jotka löytävät ihan kaiken. Ei minua muuten haittaisi mutta kun ne irl-ihmiset, jotka edellistä blogiani lukivat sattuivat olemaan sellaisia, joiden kanssa en enää halua olla tekemisissä. Lisäksi kirjoitan tänne toisinaan aika melodramaattista tykitystä, enkä haluaisi selitellä tutuille, miksi olenkin aivan erilainen kasvotusten. 

En viitsi kirjoittaa tänne juurikaan elämästäni neljän seinän ulkopuolella, koska aina on vaara tulla tunnistetuksi. Loin itselleni uuden lukitun päiväkirjan, jonne voin suoltaa kaiken sen, mikä täällä jää sanomatta. Lukitut päiväkirjat ovat pysyvämpiä, kaikkien luettavissa olevat tulevat liian helposti hylätyiksi tunnistamisen pelon vuoksi.
Jos joku kiinnostui, annan mieluusti osoitteen, rakastan uusia lukijoita ja uusia luettavia. Kyseinen paikka kuitenkin vaatii oman tilin luomisen, jotta lukittuja sepustuksia pääsisi seurailemaan. Kirjoittamiseni tarkoitus on toki ensisijaisesti omien tunteiden ja ajatusten jäsentely mutta minusta on ihan käsittämättömän kiehtovaa, jos joku toinen ihminen lukee tekstejäni ja joskus jopa kommentoi. 

Joskus kuvittelin kasvavani orastavasta runotyttöydestä, vuolaasta päiväkirjaraapustelusta mutta olenkin kasvanut tämän kautta ja tämän kanssa. Enkä enää edes halua olla ilman, ehkä tämä tyttöys on yksi niistä ikuisista lapsista sisälläni.

tiistai 27. elokuuta 2013

toisinaan kauempana


Joinain päivinä viha polttaa edelleen reikiä ihooni mutta se ei enää saa minua nitisemään lopullisesti saumoistani. Silloin ennen viha oli hallitsematonta, yritykseni rakastaa maailmaa kääntyivät kipeäksi katkeruudeksi, kiedon miehiä pikkusormeni ympärille vain jättääkseni, nukuin vain herätäkseni aamuihin joina odotin iltaa ja siinä odottaessa jatkoin tyhmyyksiäni, elin vain tuhotakseni itseäni pala palalta, söin vain oksentaakseni, rakensin vain rikkoakseni. Olin niin täynnä vihaa, kuljin sokeana läpi repaleisten, pettymysten täyteisten päivien, hymyn takana tuhansia kiloja myrkkyä, joka syövytti sydämeni repaleiseksi, sanani pettäviksi, vereni kiehuvaksi. Missään ei ollut kotia, vain pimeitä katuja, tahmeita baaritiskejä, vääriä osoitteita, repeydyin juostessani pakoon tarttuvia käsiä, teräviä muistoja, päälle kaatuvia seiniä.

Huusin, kirosin, paiskoin ovia ja tavaroita, nousin itsekeskeisesti siivilleni ja lensin kaiken ylitse. Kaikki sai jäädä, ystävyys, lupaukset, velvollisuudet, tulevaisuus. Kuinka välinpitämätön ja itsekeskeinen olinkaan, en välittänyt muiden huolesta. Lensin varoituksista huolimatta niin lähelle aurinkoa, että sen säteet keihästivät vartaloni. Kiepuin oman napani ympärillä, annoin vihan sulattaa kaiken hyvän, poltin sillat takanani, on ihme että minulla vielä tänään on edes kourallinen sen ajan kontakteja jäljellä. Katosin viikoiksi, en nostanut päätä tyynyltäni, en vastannut puhelimeen, en ilmestynyt tapaamisiin, en vaivautunut olemaan mitään muuta kuin vihan muotoilema ruma möykky.

Viha on yhä jäljellä mutta en enää elä sen ehdoilla. Toisinaan tunnen, kuinka kauas olen kasvanut viattomasta uteliaisuudesta, lapsuuden naurusta, loputtomasta hellyydenkaipuusta, mutta ei se mitään, pystyn elämään asian kanssa. Tärkeintä on, että viha ei tee minusta enää niin hysteeristä, ehdotonta, kuumeista, kouristelevaa. Minun ei tarvitse rynnätä jokaisen impulssin perässä, ei räjäyttää jokaista pommia ja vetää jokaista veistä pitkin ihoani. Toisinaan osaan jo antaa olla.

maanantai 12. elokuuta 2013

taidetta


Haluaisin olla joku Karol Bakin vangitsemista naisista. Ääriviivojen yli valuva, leiskuva, myyttinen, sielukas, kohtalokas ja kaunis. Sellainen, jota voi tuijottaa pienen ikuisuuden kyllästymättä. Niillä kaikilla tuntuu olevan jonkinlainen sädekehä ympärillään, kun minulla on viittanani synnintekijän nautinnonsekainen häpeä, sydämessä riehuva kiihko, takaraivossa euforian ikuisesti tykyttävä muisto.

Haluan ajatella noiden teosten naisia ympäröivän kehän jonkinlaisena aurana, en sädekehänä. Uskonnolliset pyhimykset eivät koskaan ole kiehtoneet minua niin kuin täysin tavalliset naiset, jotka ovat löytäneet sisältään valon. Sellaisen intohimon, joka saa hehkumaan. Oli se sitten seksi, rakkaus, työ, puoliso, perhe, ystävät, kutsumus, arjen pienet piristykset, ihan mikä vain.

Tavalliset, rohkeat naiset kiehtovat, eivät enää puhtaat, pyhät, jopa epäinhimilliset keijukaiset, kuten anoreksiavuosina. Olen sitä paitsi liian alkukantainen ollakseni ikinä pyhimysmäisen puhdas, olen liian viettien vietävissä. Kun kiellän itseltäni kaiken, ruoan, seksin, nautintoaineet, en hohkaa enää kiihkoa, olen tyhjäsilmäinen ja kuihtunut ruumis.

Elän niitä asioita varten, jotka saavat ihon hehkumaan, sydämen riehumaan, aistit heräämään. 


Bakin teoksissa minua kiehtoo, kuinka henkinen puoli on kehon ohella tehty näkyväksi. Haluaisin, että minustakin hohkaisi jokin valo, joka kertoo että pinnan alla on jotain selvittämisen arvoista. En halua olla vain kaunis hymy, jonka taakse kukaan ei ole kiinnostunut kurkistamaan; haluaisin olla kiehtova kokonaisuutena.

Toki usein haluan olla joku aivan muu kuin minä. Silloin en halua kenenkään huomaavan muuta kuin kroppani, silloin en todellakaan halua kenenkään urkkivan hymyni taakse. Haluan vain tyydyttää sisälläni sykkivät itsetuhoiset halut siitä, kuinka toinen ottaa röyhkeästi omansa, käyttää ja jättää vuotaamaan taakseen katsomatta. Niissä kylmissä fantasioissa tulen hylätyksi yksinäisyyteeni, kroppa täynnä kiihkon jälkiä, olen käytetty ja kulutettu lelu, joka heitetään pois eikä kaivata. 

Kuitenkin suurempi tarve on tulla nähdyksi aivan kokonaan. Olla kiehtova sisältä ja ulkoa, olla jollekin tarina jonka jaksaa kuulla jokainen päivä, salaisuus jota jaksaa ihmetellä vuosienkin jälkeen, nainen hyvässä ja pahassa, valo jota kohti kääntyä.


Seinilläni Alfons Muchan naiset hymyilevät monalisamaisesti, nekin jaksavat kiehtoa päivä toisensa jälkeen. Bakin teoksissa värit ovat kuitenkin syvemmät, naiset niissä tuntuvat olevan niin monitasoisia, kuin aina olisi jotain riisuttavaa. Kerrokset eivät koskaan lopu, aina säilyy halu tietää vielä vähän enemmän. 

Oikeasti voisin jo mennä nukkumaan, ei tässä tekstissä ole päätä eikä häntää, oksennan vain hajanaisia ajatuksia, joita en jaksa viimeistellä sen enempää. Kuuntelen kaiken lisäksi jotain hurmoksellista viulumusiikkia, joka tuntuu sahaavan ajatukseni torsoiksi.


sunnuntai 11. elokuuta 2013

Taivas on ollut useita päiviä jotenkin uhkaava. Alhaalla roikkuvia pilviä, vyöryvää harmautta, tihkusadetta, sumua joka hotkaisee talot ja puut sisäänsä. Onneksi pian on syksy, voin kääriytyä kunnolla harmaana velloviin päiviin, katsella sadetta ja ruskan väreissä hehkuvia puita. Ne palavat hetken niin leiskuvan punaisina, kunnes rapistuvat tuulten ja sateiden myötä asfalttiin.

En kai sittenkään kaipaa mitään, mitä menneinä vuosina tapahtui; kaipaan sitä, mitä silloin ei tapahtunut. Niinhän sitä sanotaan, että tehtyjä asioita enemmän katuu tekemättömiä. Kaipaan menetettyjä mahdollisuuksia, hetkiä ja tilaisuuksia, joihin en tarttunut. Käänsin kasvoni nurkkaan ja käperryin sikiöasentoon, suljin ovet ja ikkunat, puhelimet ja tietokoneet, ihmiset ulkopuolelle. Makasin hiljaa suljettujen sälekaihtimien takana enkä halunnut kenenkään näkevän niitä pohjaanpalaneita päiviä kun kaikki jäi kesken, aurinko ei saanut nousta, aamukahvi jäähtyi kuppiin, vaatteet pukematta, ovet avaamatta, enkä oikeastaan enää jaksanut.

Olen vieläkin niin valonarka, kesä on edelleen pahin. Syksy on täynnä toivoa, lempivuodenaikani, jolloin kaikki on mahdollista, vaikka mikään ei todellisuudessa muuttuisikaan. 

Ikkunasta avautuva maisema on niin kaunis, kerrostaloja valaistuine ikkunoineen, sisäpihan vihreä nurmikko, seinistä kimpoilevat huudot ja taivas, niin mustanpuhuva ja mystinen. Voisin tuijottaa sitä ikuisuuden, imeytyä pään yli vyöryviin pilviin, olla juuri niin rehellisen dramaattinen, tumma, vahva. Kaipuu paisuu jäsenissäni: haluan kipeästi elää, minäkin.

lauantai 10. elokuuta 2013

Välillä ajattelen, etten jaksa sittenkään elää. Valvon pitkään, ruokin väsymyksen niin pulleaksi, että se romahtaa raskaana niskaani ja kaataa minut suoraan uneen. Unet satavat hiutaleina väsyneinä räpsyviin silmiini, hento kerros haavekuvia minun ja maailman väliin. Melkein toivon, että ne hautaisivat minut kokonaan alleen, mutta aamulla herään yhä uudelleen keskeltä muistojen sekalaista kasaa. Niin hyödyttömiä, hyödyttömiä muistoja, vuosia, jotka tuhlasin sängynpohjia nuohoten, syömishäiriöön kietoutuen, kantaen masennusta lysyyn painuvilla harteilla, heräten vääristä osoitteista, juosten samaa muuttumatonta juoksupyörää, en edennyt minnekään, annoin potentiaalini valua viemäriin, enkä saa niitä vuosia takaisin. 

Tämän ei ihan oikeasti pitänyt mennä näin. Toisinaan näen itseni kaunaisena vanhuksena, keinutuoli natisee alla kun lyijynraskas katkeruus painaa jäsenissäni, ei yhtään vierailijaa, vain kiireisiä hoitajia, jotka pyyhältävät kylminä ohi kuin vuosikymmenet, joina annoin yksinäisyyden ja surun imaista elämäni. 

En halua vanheta enää päivääkään, pysäyttäkää kellot ja jättäkää kalenterit kääntämättä, älkää antako enää yhdenkään elämättömän päivän tipahtaa taakseni, jään itkemään sen perään kuin menetetyn elämän. Kuitenkin samalla haluan hypätä vuosia eteenpäin, toiseen aikaan, jolloin olen vahvempi ja käsitellyt tämän kaiken, silmukka silmukalta purkanut ahdistuksen kiristyvän kudoksen. 

Menetetyt vuodet, niitä minä kaipaan. Edelleen vanhempien luona vieraillessa jämähdän keskellä huoneeni lattiaa, tunnen kuinka sydän hakkaa, kuinka katse liukuu muistojen kanssa pitkin valkoisia seiniä. Siellä minä kasvoin ja hajosin. Pelko asuu vieläkin keittiön nurkissa, muhii sohvatyynyjen takana, ruukkukasvien lehdillä, kirjoituspöydän paperipinoissa, jähmettää kiveksi, eikä anna elää.

Siellä se edelleen kasvaa ja voi pulleasti, istumme saman pöydän ääressä, se syö, minä kuihdun.

perjantai 9. elokuuta 2013

vieläkin vinossa

Yöllä istun keskustan asfaltilla, kuuntelen humalaisten hirnuntaa, melkein voin nähdä itseni ennen tätä tasapainon aikaa kuten tykkään kutsua. Oksentamassa tunteita, sanoja, sisuksiani, silmissä itsensä hukanneen hätääntynyt kiihko, pakko löytää... jotakin. Mitä edes lopulta etsin niin kuumeisesti?

Tavaroitani, kavereitani, uutta miestä, itseäni? Out of all the things I lost I miss my mind the most?
Ehkä halusin vain löytää jotain elämää suurempaa, sellaisen ihmisen tai tunteen, jonka jälkeen mikään ei enää oikein ole kuin ennen. 
Tai ehkä halusin vain olla jotain muuta kuin samanlaisina pyörivien päivien orja, ehkä halusin löytämisen sijaan kadottaa itseni. 
Ehkä halusin vain tietää, onko joskus mentävä rikki, että voi kasvaa kokonaiseksi. 
Tai ehkä halusin vain kartoittaa mielen maantieteen, niin ainakin silloin kirjoitin runoon: 
vaikka sinulle päiväni ovat sokeita
elämäni kaikkea sitä mikä jää näkemättä, 
niin näiden suljettujen silmien takana olen tuntenut 
kaiken sen minkä sanot nähneesi: 

kaipauksen Saharan ja kangastukset
sydämen syvät rotkot ja karikot, 
korkeudet joissa hengittäminen on vaikeaa, 
viileät syvyydet petoineen, 
mielen joka on tummempi kuin yksikään 
niistä etelän öistä 
jotka elit ilman minua 

T tulee vastaan, tuttu siluetti syksyä aavistelevassa yössä, ottaa minut käsivarsiensa suojaan ja kuljettaa kohti kotia. T usein sanoo, että jos hänellä olisi minun riuhtova luonteeni, emme olisi yhdessä. Hänen kanssaan olen parempi, ainakin yritän. Silloin ennen olin kiittämätön ja välinpitämätön, etäinen ja kylmä, vaikka höyrysinkin kaikki ne pakkasillat kiihkoa, muutuin eläimeksi heidän ahnaissa käsissään. En kai koskaan osannut todella arvostaa sitä, että minua pidettiin pystyssä, että joku veti sivuun hiuksiani kun oksensin sisuksiani taas kaupunkien pääkaduille, että minulle annettiin hetkeksi kaikki, salaisuudet ja tunnustukset, sydämiä jotka lipsahtivat käsistäni rikkoutuen, hups en se minä ollut, että joku talutti minut sänkyyn ja otti tietysti omansa. Kaikki me olimme itsekkäitä, viettien ajamia. 

Välillä kaipaan eksyttäville kaduille täynnä vilkkuvia valoja kuin majakoita, mutta T on minulle aivan uusi maa, niin kiehtova ja turvallinen yhtä aikaa. Rakastan häntä aina vain enemmän, ilman häntä valuisin syvemmälle mustiin päiviin, itsetuhon spiraali surkean elämäni selkärankana. 

Kuitenkin tunnen oloni toisinaan yhtä rikkinäiseksi kuin silloin. Elämä on vieläkin kuplamuovia käsissäni, olen kuriton pikkulapsi, haluan kuumeisesti puhkaista sen, rikkoa. Enkä pääse siitä tunteesta eroon, vaikka saankin nukahtaa ja herätä juuri sieltä, missä rakkaus on vahvempaa kuin koskaan ennen.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

tällaisina öinä

Yhä vielä elän näille hetkille, kun yö on kuuma henkäys kehoni ympärillä.
Aamuisin pelkään päiviin vyöryvää harmaata massaa, joka tummuu merkitykset ja tunteet imaisevaksi mustaksi aukoksi, mutta kun aurinko laskee sihahtaen horisonttiin, en kaipaa mitään muuta kuin etelän kuumankosteita öitä, jotka ovat tummia kuin mustelmainen mieli. 

Eilen vedin aamuyön hämärän paljaille olkapäilleni, tuijottelin viereisen puiston lävistämätöntä tummaa, katuvalojen heikkoja yrityksiä pilkkoa pimeyttä. Yö kiersi äänettömästi kehoa, heijasi pehmeässä sylissään, salakavalasti punoi rihmastojaan ympärille.

Tunsin T:n vierelläni, menneen ja tulevan ihan liki, kuitenkin olin aivan sen hetken oma, täynnä kiihkeää, outoa, sykkivää, kiehtovaa intohimoa. Älkää vain kertoko, mitä tämä on, näitä öitä metsästän edelleen, minun kotini jonne en oikein koskaan tunnu pääsevän perille. Aina se katoaa aamuun mennessä mutta hetken yö on valtava kertomaton salaisuus ympärilläni. Käperryn siihen kuin orpo, pimeä tunkkainen äärettömyys täynnä lupauksia, reunoilla katulamppujen kellertävä kajo.


Agnelli & Nelson - Holding Onto Nothing (chillout mix)

maanantai 5. elokuuta 2013

anna sinisen auringon paistaa

Taittelen naistenlehdestä talteen erään punahiuksisen naisen sanat: tätä tuoksua laittaisin päälleni silloin, kun joutuisin keskustelemaan asiasta, josta en tiedä yhtään mitään.
Minä haluan löytää itsevarmuuden, vaikka sitten hajuvesipullosta. Haluan jättää akateemisen maailman taakseni ja muuttaa Itä-Eurooppaan, asua vaatimattomasti, pyykätä, tiskata, rakastaa sydämeni kyllyydestä, tehdä käsilläni, rupatella asiakkaille ihastuttavassa pikkukahvilassa.

Ei, minun piti olla järkevä ja fiksu. Haaveet ja unelmat muuttuivat typeräksi haihatteluksi isän ikuisuuskysymyksen edessä: onko se järkevää? Tuijottelin typeränä lattioita, vääntelehdin enkä osannut antaa kuin ontuvia selityksiä.
Kun sanoin rakastavani, minulta kysyttiin "mitä se tarkoittaa" ja sain huudot, kun en osannut tyhjentävästi vastata. Kysymyksistä tuli vihollisia, pahimpia olivat ne joihin ei löytynyt oppikirjavastausta koulukirjoista. Minun vastaukseni eivät kelvanneet, ne eivät riittäneet, unelmat ammuttiin hetkessä alas, katso nyt, eivät ne kestä. Mitä se tarkoittaa, mitä tää kasi tekee sun todistuksessa, onko se järkevää? Vastaukseni olivat änkyttäviä ja kelpaamattomia, juoksin piiloon vessanlukkojen taakse, joskus tuntuu, etten vieläkään ole tullut ulos.

Vääntelehdin vieläkin sen tärkeimmän kysymyksen edessä: kuka minä olen? Etsin vastausta kirjoista, vanhoilta ja rapisevilta sivuilta, keskusteluista, kaljatuopeista, yliopiston käytäviltä. Etsin vastauksia muiden suista, koska en luota omiini.

Piiloudun kysymyksiä, vaikka oikeasti haluaisin vain olla tarpeeksi vahva kohtaamaan ne ilman yhtäkään vastausta takataskussa. En jaksa aina älyllistää tunteita ja kokemuksia, haluan antaa niiden olla juuri sellaisia kuin ne ovatkin. En jaksa analysoida kaikkea puhki niin, ettei jäljelle jää yhtäkään salaisuutta.

Kirjassa sanotaan: älkää aina yrittäkö ymmärtää, olkaa uteliaita, antakaa sinisen auringon paistaa. Haluan kulkea sen auringon alla, antaa sen paistaa koko energiallaan. Olla aidosti ihmettelevä ja kummasteleva, enkä aina tuntea häpeää siitä, etten tiedä.

Pelkään edelleen kysymyksiä mutta tämän olen oppinut: joskus oikeat vastaukset löytyvät vain elämällä, antamalla vääriä vastauksia jotka sinä hetkenä tuntuivat ainoilta oikeilta, elämällä siitäkin huolimatta, ettei aina osaa sanoa, miksi.
Päivä on kaunis ja kirkas, istun parvekkeella kahvikuppi kädessäni, traakkipuu huojuu vierelläni lehtiään ojennellen. Kuinka helppoa sen on noudattaa luonnonlakeja, vain kasvaa ja yhteyttää, vaatia vettä ja valoa. Olla kuuliainen luontoäidille, olla ikuisesti sen lapsi.

Minäkin olin niin kauan kuuliainen, hiljensin omat haluni sääntöjen ja kieltojen edessä. Riparilla tuijotin ihmeissäni poikaa, joka kysyi, miksi jumala sallii kaiken pahuuden, miksi jumala ei vastaa, miksi edes uskotte, että sellainen on olemassa. Minä tuijotin hiljaa silmät suurina, samat kysymykset minunkin sisälläni huusivat vastausta mutta uskomattomalta tuntui, että joku uskalsi asettua auktoriteetteja vastaan. Joku uskalsi avata suunsa ja säännöistä ja kielloista välittämättä kertoa ajatuksensa. Uskallanko minä vieläkään? 

Toisinaan tunnen edelleenkin olevani se kiltti tyttö, helppo lapsi, luokan priimus, ei mitään huomauttamista. Olen kuuliainen vanhempien laeille, annan muiden taltuttaa minut, hyväksyn kiellot ja säännöt, ehdot ja pakotteet. En karkaa enää naapurin venäläispojan matkaan, en katoa supermarketissa, en keksi nasevia heittoja isää ärsyttääkseni, en kapinoi, en huuda kun minulle huudetaan, en sano sanaakaan sukulaislounailla, syön lautasen tyhjäksi, lopetan unelmoinnin, en tuo enää kavereita kylään, en tapaa poikia, opiskelen vuorokauden ympäri, kahlitsen vahvan temperamentin. Kuljen sääntöjen ja kieltojen välissä kuin norsu posliinikaupassa. Riuhdon suuntaan ja toiseen, hammasta purren hiljenen ja käperryn, en enää viipota pitkin kaupunkia poninhäntä viuhtoen. Aina välillä horjahdan pahoille teille, ala-asteelaisen mieli on niin utelias, kaadumme naapurin tytön kanssa kotipihan aidan taakse, kädet toistemme housuissa, huulet toisten iholla, uudelleen ja uudelleen, tästä ei koskaan kerrota kenellekään!

En vieläkään kerro kenellekään, että en pysy rajojen sisällä, kasvan kieroon ja katkean. Käperryn pimeään huoneeseen, täällä en ole harmiksi, hoen olevani niin kuin muutkin, silmä, silmä, nenä, suu, olen niin kuin muutkin. Syön, nukun, puhun, itken, nauran, olen niin kuin kaikki muutkin. Mielipiteet kiehuvat vahvoina sisällä, pyrkivät piikkeinä huulten välissä mutta nielaisen ne sittenkin. Käyn ne keskustelut päässäni, vasta-argumentit ja perustelut, käyn kaiken sisälläni enkä päästä mitään ulos. Kehitän oman todellisuuden ja pakenen tätä toisten rakentamaa maailmaa täynnä tuikeita katseita, huulille kohoavia sormia, riuhtovia käsiä, joiden kosketuksesta vinkaisen kuin karkuun luikkiva pieni koira. 

Miksi en voi kasvaa suoraan, nauttia opintopisteiden kilahtelusta, uraputken liu'usta, yksinkertaisen valkoisista aidoista, pyrkiä euron kuvat silmissä kohti menestystä? Outwardly, I was everything a well-brought up girl should be, inside, I was screaming. Yritän seisoa kiltisti pienen piirin sisällä, olla jotain muuta kuin valehtelija, surusilmäinen hymynaama, sisällä oma maailma, upottava ansa, jonne jään loukkuun.

torstai 1. elokuuta 2013

I was here

Kämppis tuo minulle kupillisen kahvia, minun ihana pelastajani, kolme vuotta sitten en tuntenut täältä ketään mutta jo ensimmäisenä iltana purimme sydämiämme pieniin osiin ja itkimme yhdessä keittiön lattialla. Kuljen tyhjässä huoneessa, jossa kaiut poukkoilevat muistojen seassa. Tuossa kohtaa oli toimistotuoli, jonka päällä niin usein katselin levottomana kelloa ja sängyllä makaavaa lahnaa, halusin repiä humalalta löyhkäävät lakanat pyykkikoneen kitaan, antaa sen hurskuttaa ne taas puhtaiksi. Tuosta kohtaa kolme vuotta sitten heräsin vieressäni vieras mies, joka muutaman tunnin päästä vaihtui silloiseen poikaystävään ja ruusuun, koska sellaisia ihanat tyttöystävät saavat. Kohdassa, jossa seisoi kapea kokovartalopeili on pinttyneitä rajauskynätahroja. Hinkkaan niitä hikikarpalot otsalla, tässä kohtaa vielä vuosi sitten keväällä istuin aamuisin ja kiharsin hiuksia, ehostin kalpeita kasvojani.

Huonekalut vein pois jo viime vuonna, räpsin satoja kuvia kuin yrittäisin vimmalla tavoittaa jotain pois lipuvaa. Kuitenkin päätin heittää suuren osan sen ajan muistoista pois, tupakat, vaatteet, lahjat ja kirjeet. Vein jopa pullonpalautukseen pullon täynnä Pyhätunturin ilmaa, jota eräs omituinen mies toi vieraillessaan. Hän tosiaan piti lupauksensa ja toi "jotain jännää" niin kuin Hectorin Mandoliinimiehessä lauletaan: minä vuori-ilmaa pulloon laittaa voin tietenkin. No tietenkin. 

Pesen ikkunat kirkkaiksi, hinkkaan jopa parvekkeen tasot valkoisiksi, vaikka sitä ei vaaditakaan. Seiskakerros on yllättävän korkealla, enkä oikein koskaan oppinut katsomaan kaiteen yli tuntematta huippausta vatsassa. Kyllä minulla on aina välillä ikävä tätä kaikkea, paikkaa, aikaa, ihmisiä. Ei kuitenkaan pidä murehtia sen loppumista, vaan olla iloinen, että se tapahtui.

Välivuokralainen ei jättänyt itsestään mitään jälkeä, siisti tyttö, varmistan ettei minustakaan jää. Kaikki hohtaa yhtä puhtaana kuin ensimmäisenäkin päivänä, vaikka minä läikyinkin pieninä tahroina ja toisinaan hyökyaaltoinakin pitkin valkoisia seiniä. 

Painan oven viimeistä kertaa kiinni, mielessäni töhrään patterin taakse viestin: Aurora oli täällä ensin, eli ja oppi, eikä koskaan unohda.
Kirjasto aukeaa kymmeneltä, haahuilen hyllyjen välissä tietämättä, mitä etsin. Lastenosastolle olen liian vanha, pienenä etsin käsiini aina Kureniemen Höpsökärpäsen, äiti luki sitä minulle ääneen enkä koskaan kyllästynyt, uudelleen ja uudelleen. Viiru ja Pesonen, Pupu Tupunat, Minttu- ja Vanttu-kirjat saavat jäädä, lempeät sadut eivät enää yllä kietoutumaan aikuisten maailman ympärille. Niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa, niin paljon tekosyitä. Punaisen mekon takakansi kuulostaa mielenkiintoiselta, nappaan sen mukaani ja hymyilen lainauskuitille, maksuja 0 euroa.

Kotona vääntelehdin kyllästyneenä, eihän tämä oikeastaan edes kerro prostituutiosta, lähinnä vain eksyneestä parikymppisestä, joka ei tiedä, mitä elämällään tekisi. Sivuilla laahaa flegmaattinen nuokkuja, joka ei jaksa sitoutua mihinkään, ei oikein kunnioittaa ketään, ei kissaansa, ei kaupan omaisuutta, siivousduuni kiinnostaa hädin tuskin vain päivän, prostituutio tarjoaa helpon rahanlähteen, kun akti kestää paljon vähemmän aikaa kuin työt yleensä. Asiakkaat ovat pääosin ystävällisiä, mutta päähenkilö suhtautuu heihin negatiivisesti, vittuilee, tylyttää, juoksuttaa hakemaan kumeja, kun ei taaskaan muistanut itse ostaa, jopa itkee kun asiakkaat ovat niin kamalia, että haluavat tuottaa huoralle orgasmin. 

Yritän samaistua repaleisen naisenalun ajatuksiin, mutta päähenkilön pohjamutia laahaava henkinen kapasiteetti ei vie pintaa syvemmälle. Odotan edes jotain pysäyttävää ajatusta kaiken lohduttomuuden keskelle, edes kauniisti ilmaistua lausetta, uutta näkökulmaa, osoitusta välittämisestä, vastuuta valinnoista. Edes jokin pysähtynyt hetki, josta saisin kiinni, mutta sormet harovat tyhjää. Sivu sivun jälkeen vain toisiinsa sulautuvia päiviä, jotka eivät kasvata, vain vanhentavat. 

Olen kyllästynyt lyijynharmaisiin uhrikertomuksiin, elämään joka istuu lysyssä ilman vastuun selkärankaa. Emme voi valita, mistä tulemme mutta voimme valita, minne menemme. Lastenkirjojen klisee, minne se unohtui? 

En enää pelkää repaleisia päiviä, pelkään intohimon kadottamista. Olkoon nuhjuisia yksiöitä, rikkoutuvia rakkauksia, puutteellista elämänhallintaa, maksamattomia laskuja, tuskaa ja ahdistusta mutta kunhan on vielä uteliaat silmät, jotka näkevät vellovan harmauden keskellä pieniä yksityiskohtia, kunhan on kiinnipitävät kädet, jotka eivät päästä elämää valumaan sormien väleistä pakoon, kunhan on vastuu, kunhan on hirttoköyden sijaan edes se pieni ja ohut punainen lanka sidottuna rusetiksi sormeen. Muista elää.