En kai sittenkään kaipaa mitään, mitä
menneinä vuosina tapahtui; kaipaan sitä, mitä silloin ei tapahtunut. Niinhän
sitä sanotaan, että tehtyjä asioita enemmän katuu tekemättömiä. Kaipaan menetettyjä
mahdollisuuksia, hetkiä ja tilaisuuksia, joihin en tarttunut. Käänsin kasvoni
nurkkaan ja käperryin sikiöasentoon, suljin ovet ja ikkunat, puhelimet ja tietokoneet, ihmiset ulkopuolelle. Makasin hiljaa suljettujen sälekaihtimien takana enkä halunnut kenenkään näkevän niitä pohjaanpalaneita päiviä kun kaikki jäi kesken, aurinko ei saanut nousta, aamukahvi jäähtyi kuppiin, vaatteet pukematta, ovet avaamatta, enkä oikeastaan enää jaksanut.
Olen vieläkin niin valonarka, kesä
on edelleen pahin. Syksy on täynnä toivoa, lempivuodenaikani, jolloin
kaikki on mahdollista, vaikka mikään ei todellisuudessa muuttuisikaan.
Ikkunasta avautuva maisema on niin kaunis, kerrostaloja
valaistuine ikkunoineen, sisäpihan vihreä nurmikko, seinistä kimpoilevat huudot
ja taivas, niin mustanpuhuva ja mystinen. Voisin tuijottaa sitä ikuisuuden, imeytyä pään
yli vyöryviin pilviin, olla juuri niin rehellisen dramaattinen, tumma, vahva. Kaipuu paisuu
jäsenissäni: haluan kipeästi elää, minäkin.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti