sunnuntai 11. elokuuta 2013

Taivas on ollut useita päiviä jotenkin uhkaava. Alhaalla roikkuvia pilviä, vyöryvää harmautta, tihkusadetta, sumua joka hotkaisee talot ja puut sisäänsä. Onneksi pian on syksy, voin kääriytyä kunnolla harmaana velloviin päiviin, katsella sadetta ja ruskan väreissä hehkuvia puita. Ne palavat hetken niin leiskuvan punaisina, kunnes rapistuvat tuulten ja sateiden myötä asfalttiin.

En kai sittenkään kaipaa mitään, mitä menneinä vuosina tapahtui; kaipaan sitä, mitä silloin ei tapahtunut. Niinhän sitä sanotaan, että tehtyjä asioita enemmän katuu tekemättömiä. Kaipaan menetettyjä mahdollisuuksia, hetkiä ja tilaisuuksia, joihin en tarttunut. Käänsin kasvoni nurkkaan ja käperryin sikiöasentoon, suljin ovet ja ikkunat, puhelimet ja tietokoneet, ihmiset ulkopuolelle. Makasin hiljaa suljettujen sälekaihtimien takana enkä halunnut kenenkään näkevän niitä pohjaanpalaneita päiviä kun kaikki jäi kesken, aurinko ei saanut nousta, aamukahvi jäähtyi kuppiin, vaatteet pukematta, ovet avaamatta, enkä oikeastaan enää jaksanut.

Olen vieläkin niin valonarka, kesä on edelleen pahin. Syksy on täynnä toivoa, lempivuodenaikani, jolloin kaikki on mahdollista, vaikka mikään ei todellisuudessa muuttuisikaan. 

Ikkunasta avautuva maisema on niin kaunis, kerrostaloja valaistuine ikkunoineen, sisäpihan vihreä nurmikko, seinistä kimpoilevat huudot ja taivas, niin mustanpuhuva ja mystinen. Voisin tuijottaa sitä ikuisuuden, imeytyä pään yli vyöryviin pilviin, olla juuri niin rehellisen dramaattinen, tumma, vahva. Kaipuu paisuu jäsenissäni: haluan kipeästi elää, minäkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti