Minäkin olin niin kauan kuuliainen, hiljensin omat haluni
sääntöjen ja kieltojen edessä. Riparilla tuijotin ihmeissäni poikaa, joka
kysyi, miksi jumala sallii kaiken pahuuden, miksi jumala ei vastaa, miksi edes
uskotte, että sellainen on olemassa. Minä tuijotin hiljaa silmät suurina, samat
kysymykset minunkin sisälläni huusivat vastausta mutta uskomattomalta tuntui,
että joku uskalsi asettua auktoriteetteja vastaan. Joku uskalsi avata suunsa ja
säännöistä ja kielloista välittämättä kertoa ajatuksensa. Uskallanko minä
vieläkään?
Toisinaan tunnen edelleenkin olevani se kiltti tyttö, helppo
lapsi, luokan priimus, ei mitään huomauttamista. Olen kuuliainen vanhempien laeille,
annan muiden taltuttaa minut, hyväksyn kiellot ja säännöt, ehdot ja pakotteet. En
karkaa enää naapurin venäläispojan matkaan, en katoa supermarketissa, en keksi
nasevia heittoja isää ärsyttääkseni, en kapinoi, en huuda kun minulle
huudetaan, en sano sanaakaan sukulaislounailla, syön lautasen tyhjäksi, lopetan
unelmoinnin, en tuo enää kavereita kylään, en tapaa poikia, opiskelen vuorokauden ympäri, kahlitsen vahvan temperamentin. Kuljen
sääntöjen ja kieltojen välissä kuin norsu posliinikaupassa. Riuhdon suuntaan ja
toiseen, hammasta purren hiljenen ja käperryn, en enää viipota pitkin kaupunkia
poninhäntä viuhtoen. Aina välillä horjahdan pahoille teille, ala-asteelaisen
mieli on niin utelias, kaadumme naapurin tytön kanssa kotipihan aidan taakse, kädet
toistemme housuissa, huulet toisten iholla, uudelleen ja uudelleen, tästä ei
koskaan kerrota kenellekään!
En vieläkään kerro kenellekään, että en pysy rajojen sisällä,
kasvan kieroon ja katkean. Käperryn pimeään huoneeseen, täällä en ole harmiksi,
hoen olevani niin kuin muutkin, silmä, silmä, nenä, suu, olen niin kuin
muutkin. Syön, nukun, puhun, itken, nauran, olen niin kuin kaikki muutkin. Mielipiteet
kiehuvat vahvoina sisällä, pyrkivät piikkeinä huulten välissä mutta nielaisen
ne sittenkin. Käyn ne keskustelut päässäni, vasta-argumentit ja perustelut,
käyn kaiken sisälläni enkä päästä mitään ulos. Kehitän oman todellisuuden ja
pakenen tätä toisten rakentamaa maailmaa täynnä tuikeita katseita, huulille
kohoavia sormia, riuhtovia käsiä, joiden kosketuksesta vinkaisen kuin karkuun
luikkiva pieni koira.
Miksi en voi kasvaa suoraan, nauttia opintopisteiden
kilahtelusta, uraputken liu'usta, yksinkertaisen valkoisista aidoista, pyrkiä euron kuvat silmissä kohti menestystä? Outwardly,
I was everything a well-brought up girl should be, inside, I was screaming. Yritän
seisoa kiltisti pienen piirin sisällä, olla jotain muuta kuin valehtelija,
surusilmäinen hymynaama, sisällä oma maailma, upottava ansa, jonne jään
loukkuun.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti