maanantai 5. elokuuta 2013

Päivä on kaunis ja kirkas, istun parvekkeella kahvikuppi kädessäni, traakkipuu huojuu vierelläni lehtiään ojennellen. Kuinka helppoa sen on noudattaa luonnonlakeja, vain kasvaa ja yhteyttää, vaatia vettä ja valoa. Olla kuuliainen luontoäidille, olla ikuisesti sen lapsi.

Minäkin olin niin kauan kuuliainen, hiljensin omat haluni sääntöjen ja kieltojen edessä. Riparilla tuijotin ihmeissäni poikaa, joka kysyi, miksi jumala sallii kaiken pahuuden, miksi jumala ei vastaa, miksi edes uskotte, että sellainen on olemassa. Minä tuijotin hiljaa silmät suurina, samat kysymykset minunkin sisälläni huusivat vastausta mutta uskomattomalta tuntui, että joku uskalsi asettua auktoriteetteja vastaan. Joku uskalsi avata suunsa ja säännöistä ja kielloista välittämättä kertoa ajatuksensa. Uskallanko minä vieläkään? 

Toisinaan tunnen edelleenkin olevani se kiltti tyttö, helppo lapsi, luokan priimus, ei mitään huomauttamista. Olen kuuliainen vanhempien laeille, annan muiden taltuttaa minut, hyväksyn kiellot ja säännöt, ehdot ja pakotteet. En karkaa enää naapurin venäläispojan matkaan, en katoa supermarketissa, en keksi nasevia heittoja isää ärsyttääkseni, en kapinoi, en huuda kun minulle huudetaan, en sano sanaakaan sukulaislounailla, syön lautasen tyhjäksi, lopetan unelmoinnin, en tuo enää kavereita kylään, en tapaa poikia, opiskelen vuorokauden ympäri, kahlitsen vahvan temperamentin. Kuljen sääntöjen ja kieltojen välissä kuin norsu posliinikaupassa. Riuhdon suuntaan ja toiseen, hammasta purren hiljenen ja käperryn, en enää viipota pitkin kaupunkia poninhäntä viuhtoen. Aina välillä horjahdan pahoille teille, ala-asteelaisen mieli on niin utelias, kaadumme naapurin tytön kanssa kotipihan aidan taakse, kädet toistemme housuissa, huulet toisten iholla, uudelleen ja uudelleen, tästä ei koskaan kerrota kenellekään!

En vieläkään kerro kenellekään, että en pysy rajojen sisällä, kasvan kieroon ja katkean. Käperryn pimeään huoneeseen, täällä en ole harmiksi, hoen olevani niin kuin muutkin, silmä, silmä, nenä, suu, olen niin kuin muutkin. Syön, nukun, puhun, itken, nauran, olen niin kuin kaikki muutkin. Mielipiteet kiehuvat vahvoina sisällä, pyrkivät piikkeinä huulten välissä mutta nielaisen ne sittenkin. Käyn ne keskustelut päässäni, vasta-argumentit ja perustelut, käyn kaiken sisälläni enkä päästä mitään ulos. Kehitän oman todellisuuden ja pakenen tätä toisten rakentamaa maailmaa täynnä tuikeita katseita, huulille kohoavia sormia, riuhtovia käsiä, joiden kosketuksesta vinkaisen kuin karkuun luikkiva pieni koira. 

Miksi en voi kasvaa suoraan, nauttia opintopisteiden kilahtelusta, uraputken liu'usta, yksinkertaisen valkoisista aidoista, pyrkiä euron kuvat silmissä kohti menestystä? Outwardly, I was everything a well-brought up girl should be, inside, I was screaming. Yritän seisoa kiltisti pienen piirin sisällä, olla jotain muuta kuin valehtelija, surusilmäinen hymynaama, sisällä oma maailma, upottava ansa, jonne jään loukkuun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti