Olo on niin kuvottavan täysi, lämmin, pehmeä, kylläinen, niin inhottava. Kaipaan kovia pintoja, etäisyyttä, purevaa kylmyyttä, vatsassa kurisevaa nälkää, kumisevaa onttoutta.
Vanhemmat eivät anna hetken rauhaa, painan päätä alaspäin, isä
tenttaa jatkuvasti, kysyy elämää suurempia kysymyksiä, joihin en halua vastata.
Äiti siivoaa, tekee ruokaa, imuri on vanha, nyt heti ostamaan uusi,
autonkin voisi imuroida, nyt lähdetään rajalle, kaupoille, sukulaisten luo,
enkä minä saa hetkeksikään käpertyä vaaleanpunaisen sohvan uumeniin. Olisipa
edes sisko täällä, sen kanssa aika kuluu niin paljon nopeammin, voisimme
naureskella vanhempien tökeryydelle ja rasittavuudelle, me olemme samalla puolella.
Kaipaan T:tä, haluan painautua häntä vasten ja käpertyä
hänen lämpimään syliinsä, joka antaa minun olla juuri sellainen kuin olenkin.
Täällä kaikki on niin pysähtynyttä ja tyhjentyvää. Tuppukylän kuoppaiset
hiekkatiet ovat jo aikoja sitten jääneet asfalttiteiden alle, puurekat sahaavat
kuutostietä, eikä kukaan tunnu pysähtyvän kuin hetkeksi kahville, kunnes taas
jatkaa kohti suurempia ja keskeisempiä kohteita.
Kuitenkin tunnen yhteenkuuluvuuttakin. Silloin, kun seison aavojen
peltojen laidoilla ja matalien järvien rannalla. Silloin, kun saunan jälkeen
laitan perinteiseen tapaan papiljotit mummille. Silloin, kun häärään keittiössä
ja paistan lettuja runsaassa rasvassa kuten jo pienenä. Silloin, kun saan tutkia vanhan talon kätkemiä salaisuuksia.
Edelleen mummin talo elää, natisee
ja naksuu niin, että en yksin uskalla nukkua yläkerran makuuhuoneissa, mutta
päivisin uskaltaudun tonkimaan sen aarteita. Yläkerran lävitse kulkee
pitkä käytävä, jonka varrella on ovi isomummin vanhaan keltaiseen huoneeseen,
äidin veljen siniseen huoneeseen ja vintille. Käytävän päädyssä on äidin vanha
huone, jonka seinät ovat tumman- ja vaaleanvihreiksi maalatut. Kirjahylly on
täynnä mummin romaaneja, kansissaan kauniita naisia,
joiden virheettömyyttä ihailin jo pienenä. Hyllyllä pölyttyy vuosikymmeniä
sitten sijoilleen jähmettynyt gramofoni ja
muutamia vinyylejä, joita kuuntelin pienenä. Vaatekaapeista löytyy niin ikään
huippulöytöjä, kuten äidin näppäinmelodika, superleveälahkeiset housut ja oranssit froteiset
bikinit 70-luvulta.
Alakerrassa hypistelen keittiön valkoisten piironkien
kätkemiä loputtomia koristeellisia astiastoja ja selailen olohuoneen notkuvaa
kirjahyllyä täynnä hömppäkirjoja, ruokaohjeita, 80-luvun kamalia jumppaoppaita,
Laila Hietamies -kokoelmaa ja mummin entisen heilan kirjoittamia kirjoja
matkoiltaan. Mummin huoneen kiehtovin alue taas on vaatekaappi, jonka
pursuilevalla ja hyvin naisellisella sisällöllä huvittelin pienenä siskoni
kanssa. Köpöttelin liian suurilla punaisilla korkokengillä ja vedin ylleni
kauneimmat hepenet, jotka roikkuivat kehittymättömän lapsenvartaloni yllä.
Toisinaan haluaisin vielä olla yhtä viaton. Nyt minä olen jo nainen, liiaksi riitojen ja surujen muovaama, niin täynnä vihaa ja häpeää että ratkean.
En mahdu enää niihin raameihin, jotka vanhemmat minulle asettivat. Kavahdan kosketuksia, älkää tulko niin lähelle, hiljaisen kuoreni alla raivoaa, älkää kyselkö liian henkilökohtaisia, älkää jatkuvasti sanoko minua synkäksi ja murheelliseksi, en vastaa kuitenkaan. Lähes kaksikymmentä vuotta vietin näin, nyt kun olen päässyt pois, en kestä tätä paria päivää pidempään. Haluan olla hyvä tytär, haluan hymyillä ja rakastaa, mutta teette siitä niin vaikeaa, ajatte nurkkaan ettekä jätä rauhaan. Silloin valvon yöt, enkä osaa rakastaa aamuja, jolloin kaikki alkaa taas uudestaan.
Ja niin taas yöllä, kun koko talo kuorsaa, saan olla edes hetken yksin. Kuljen levottomana pitkin keittiötä, availen kaappeja, tungen rahkapiirakkaa
suuhuni vimmalla, löydän suklaamunia jotka sulavat rasvaiseksi kuorrutteeksi
sormille. Seison peilin edessä, se kiljahtaa kauhusta minut nähdessään, käperryn
sohvannurkkaan ja häpeän. Kaipaan taas pois, vaikka en enää jaksaisi paeta.


Ei kommentteja:
Lähetä kommentti