maanantai 22. heinäkuuta 2013

Itärajan tuntumassa. Aurinko pilkahtelee sateen lomasta, heittää kultaisia juovia aaltoilevan vihreyden sekaan. Keittiössä kolisee, possun sisäfileet, kaalilaatikot, kanakeitot, voiperunat valmistuvat ja täyttävät tuoksullaan vanhan puutalon. Kaikki on niin lähellä, liian iholla. Vanhemmat kyselevät koko ajan, vaativat, pyytävät, rasvakerros tuntuu paksuuntuvan ihon alla, saunassa on kuvottavan läkähdyttävää. Kuupalliset sihahtavat kiville yksi toisensa jälkeen, kuumuus piirittää kehoa ja höyry nuolee ihoa kunnes pää tuntuu räjähtävän ja keho painuu kasaan.

Olo on niin kuvottavan täysi, lämmin, pehmeä, kylläinen, niin inhottava. Kaipaan kovia pintoja, etäisyyttä, purevaa kylmyyttä, vatsassa kurisevaa nälkää, kumisevaa onttoutta.

Vanhemmat eivät anna hetken rauhaa, painan päätä alaspäin, isä tenttaa jatkuvasti, kysyy elämää suurempia kysymyksiä, joihin en halua vastata. Äiti siivoaa, tekee ruokaa, imuri on vanha, nyt heti ostamaan uusi, autonkin voisi imuroida, nyt lähdetään rajalle, kaupoille, sukulaisten luo, enkä minä saa hetkeksikään käpertyä vaaleanpunaisen sohvan uumeniin. Olisipa edes sisko täällä, sen kanssa aika kuluu niin paljon nopeammin, voisimme naureskella vanhempien tökeryydelle ja rasittavuudelle, me olemme samalla puolella. 


Kaipaan T:tä, haluan painautua häntä vasten ja käpertyä hänen lämpimään syliinsä, joka antaa minun olla juuri sellainen kuin olenkin. Täällä kaikki on niin pysähtynyttä ja tyhjentyvää. Tuppukylän kuoppaiset hiekkatiet ovat jo aikoja sitten jääneet asfalttiteiden alle, puurekat sahaavat kuutostietä, eikä kukaan tunnu pysähtyvän kuin hetkeksi kahville, kunnes taas jatkaa kohti suurempia ja keskeisempiä kohteita. 

Kuitenkin tunnen yhteenkuuluvuuttakin. Silloin, kun seison aavojen peltojen laidoilla ja matalien järvien rannalla. Silloin, kun saunan jälkeen laitan perinteiseen tapaan papiljotit mummille. Silloin, kun häärään keittiössä ja paistan lettuja runsaassa rasvassa kuten jo pienenä. Silloin, kun saan tutkia vanhan talon kätkemiä salaisuuksia.

Edelleen mummin talo elää, natisee ja naksuu niin, että en yksin uskalla nukkua yläkerran makuuhuoneissa, mutta päivisin uskaltaudun tonkimaan sen aarteita. Yläkerran lävitse kulkee pitkä käytävä, jonka varrella on ovi isomummin vanhaan keltaiseen huoneeseen, äidin veljen siniseen huoneeseen ja vintille. Käytävän päädyssä on äidin vanha huone, jonka seinät ovat tumman- ja vaaleanvihreiksi maalatut. Kirjahylly on täynnä mummin romaaneja, kansissaan kauniita naisia, joiden virheettömyyttä ihailin jo pienenä. Hyllyllä pölyttyy vuosikymmeniä sitten sijoilleen jähmettynyt gramofoni ja muutamia vinyylejä, joita kuuntelin pienenä. Vaatekaapeista löytyy niin ikään huippulöytöjä, kuten äidin näppäinmelodika, superleveälahkeiset housut ja oranssit froteiset bikinit 70-luvulta. 

Alakerrassa hypistelen keittiön valkoisten piironkien kätkemiä loputtomia koristeellisia astiastoja ja selailen olohuoneen notkuvaa kirjahyllyä täynnä hömppäkirjoja, ruokaohjeita, 80-luvun kamalia jumppaoppaita, Laila Hietamies -kokoelmaa ja mummin entisen heilan kirjoittamia kirjoja matkoiltaan. Mummin huoneen kiehtovin alue taas on vaatekaappi, jonka pursuilevalla ja hyvin naisellisella sisällöllä huvittelin pienenä siskoni kanssa. Köpöttelin liian suurilla punaisilla korkokengillä ja vedin ylleni kauneimmat hepenet, jotka roikkuivat kehittymättömän lapsenvartaloni yllä. 

Toisinaan haluaisin vielä olla yhtä viaton. Nyt minä olen jo nainen, liiaksi riitojen ja surujen muovaama, niin täynnä vihaa ja häpeää että ratkean. 

En mahdu enää niihin raameihin, jotka vanhemmat minulle asettivat. Kavahdan kosketuksia, älkää tulko niin lähelle, hiljaisen kuoreni alla raivoaa, älkää kyselkö liian henkilökohtaisia, älkää jatkuvasti sanoko minua synkäksi ja murheelliseksi, en vastaa kuitenkaan. Lähes kaksikymmentä vuotta vietin näin, nyt kun olen päässyt pois, en kestä tätä paria päivää pidempään. Haluan olla hyvä tytär, haluan hymyillä ja rakastaa, mutta teette siitä niin vaikeaa, ajatte nurkkaan ettekä jätä rauhaan. Silloin valvon yöt, enkä osaa rakastaa aamuja, jolloin kaikki alkaa taas uudestaan. 

Ja niin taas yöllä, kun koko talo kuorsaa, saan olla edes hetken yksin. Kuljen levottomana pitkin keittiötä, availen kaappeja, tungen rahkapiirakkaa suuhuni vimmalla, löydän suklaamunia jotka sulavat rasvaiseksi kuorrutteeksi sormille. Seison peilin edessä, se kiljahtaa kauhusta minut nähdessään, käperryn sohvannurkkaan ja häpeän. Kaipaan taas pois, vaikka en enää jaksaisi paeta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti