torstai 20. kesäkuuta 2013

sinä, jolle voin sanoa minä

Émile Benvenisteä lainaten: subjektius syntyy siitä, kun on olemassa sinä, jolle minä voi sanoa minä. 

Näprään T:n hiuksia, paidan purkautuvaa helmaa, farkkujen vyönsolkea ja suukotan minkä kerkeän. T:n kanssa voin olla oma itseni, hän on minulle sinä, jolle voin sanoa minä, minä ja vielä kerran minä. Hän jaksaa kuunnella ja antaa minun olla se minä, joka on aina ollut kielletty. 

Hänen seurassaan voin sanoa kaikki sanani, en vain hymistellä hiljaa sohvalla ja sanoa kiitos, kun annetaan lupa puhua. Minun ei tarvitse olla se kiltti tyttö, joka hyppii kotipihalla keinuista lehtikasoihin, eikä karkaa, ei muka avaa keittiön veitsilaatikoita, ei muka oksenna tai haaveile sopimattomia, ei liu'uta käsiään sisäänsä kymmentä kertaa päivässä, ottaa kiltisti vastaan huudot ja mustelmat, eikä lähde lähimetsää kauemmas karkuun kodin riitoja. 

Koen itseni liian usein vajavaiseksi ja puutteelliseksi, häpeä työntyy päivittäin kiinni ja painaa maahan. Olen aina halunnut olla häpeilemättä oma itseni, se jota kukaan ei kieltäisi. En halua katsoa kiltisti elokuvaa sohvalla, minä haluan elää sen elokuvan. En halua säästää tulevaisuutta varten, haluan tuhlata kaiken saman tien. En halua puhua opintopisteistä ja kesätöistä, haluan kertoa kosteimmista fantasioistani. En halua vain tasaista arkea, haluan koko maailman. En jaksa aina syödä terveellisesti, haluaisin mennä Strindbergin kahvilaan syömään marenkeja ja tuulihattuja aamupalaksi. Pienenä kuljin vanhempien vierellä poninhäntä heiluen, halusin riuhtoa itseni irti, painauduin vasten aidanrakoja ja ikkunoita, joista näkyi tuntematon suuri maailma. Kummisetä sanoo vieläkin joka tapaamisen jälkeen, että maailma on paha, mutta vaarat kiehtovat minua kuin kuuma hellan pinta pientä lasta. Minä haluan aivan liikaa kaikkea kiellettyä, mutta päässä nakuttaa vanhempien kieltojen ikuinen piiri, hiljentävä voima. Pitää olla järkevä ja perustella tekonsa. Pidä kaikki sisällä ja pidätä hengitystä, hold your breath and count to ten, fall apart and start again and start again and start again. 

Pienenä minulla ei ollut sinua, jolle voin kertoa kaikista minuuksistani. Minulla oli kiellot ja punaiset vessanlukot, joiden takana kirjoitin kuuluisia viimeisiä sanoja ranteisiini, kaiken epäsopivan jota ei muuten voinut päästää ulos. Katsoin isältä mallia, jotta tietäisin milloin nauraa tai itkeä, syödä tai juoda, puhua ja olla hiljaa. Aina hiljaa. Minusta tuli hiljainen, enkä enää tiennyt, kuka olen.


Ja sitten kasvoin hieman vanhemmaksi, löysin aamuyön hämärät yksiöt ja humalaiset hetket, joihin tarrauduin kuin orpo. Miehille olen kertonut salaisuuteni, vaikka en oikeaa nimeäni. Olen rikkonut vuosien hiljaisuuden yhden yön ajaksi, ja he kuuntelivat pää kallellaan ennen kuin sammuivat humalaiseen sysiuneensa. Heille olin joku, mutta he eivät tienneet kuka. 

Olin valehtelija, Nanna tai kenties Kata, joku aivan muu kuin minä. Livautin valkoisia valheita punattujen ja humalan turruttamien huulien välistä, kyllä minua kiinnostaa nähdä uudelleen, voi tietysti vastaan soittoosi, kihersin ilmaisten juomien ääressä. Ja kuitenkin kaikkien valheiden seassa kerroin suurimmat salaisuuteni, naarmut ja mustelmat, sairauden ja kylmät tähtikirkkaat yöt, joina tapahtui asioita joista ei pitäisi puhua. 

Minä halusin jonkun, jolle saatoin sanoa minä, edes sivulauseessa, edes valheiden sekaan ripoteltuna. Ja halusin myös jonkun tuntemattoman, jolle saatoin olla joku aivan muu, joku villi ja vapaa. Joku muu kuin se hiljennetty tyttö, joka ei koskaan puhunut, hymyili vain nätisti ja risti jalkansa. Se surullisesti hymyilevä tyttö ei koskaan uskaltanut sanoa halujaan ääneen, mutta nuhjuisten yksiöiden hämärissä opin mouruamaan, huutamaankin. Oi, ottakaa minut likaisimpiin fantasioihinne, kertokaa minulle kuka olen tänään! En tunne ääriviivojani, antakaa ne, tarvitsen niitä, painakaa maahan, että saan ansioni mukaan. Piirtäkää minut kosketuksilla, värittäkää sisukseni, vaikka tekisitte sen yhtä kömpelösti kuin pikkulapset värityskirjojen ääressä. 

Ja minusta tuntui kuin olisin ollut jokin niistä tarhaikäisten ensimmäisistä säälittävistä tikku-ukoista, vähän sinnepäin, ei vielä ihan ihminen mutta olemassa.

Kai vapautin niiden huutojen myötä hirviön, loputtoman elämännälän. Ja nälkä minulla oli, janosin kaikkea ja kaikkia, vaikka ei saisi. Ei minun pitäisi haluta muuta kuin vakavasti otettavaa opiskelupaikkaa, duunipaikkaa, kiiltokuvamiestä, sitä ihanaa unelmaa, jota kiertää ja kiristää se kuuluisa white picket fence. Ei saisi haluta näin epäsovinnaisia fantasioita, mutta minä valun yli äyräideni, märiksi länteiksi lakanoille. Ja häpeän itseäni jälkeenpäin. 

Minä häpeän niitä nuhjuisia tarinoita mutta niissä oli ripaus toivoa. Suurin osa niistä miehistä kuvotti minua, mutta tietämättään he antoivat minulle sen, mitä kaipasin. Sain avata hetkeksi Pandoran lippaan, sain avata suuni ja jalkani, rikkoa kiellot ja vessanlukot, vaikka aamun valon myötä sulkeuduinkin taas takaisin hiljaiseksi ja apeaksi. 

T on ensimmäinen, jonka kanssa tunnen pysyvyyttä, jatkuvuutta. Se sinä, jolle voin todella sanoa minä. Voin kertoa kaikki totuuteni, pelkoni ja haaveeni ja silti olla jotain kestävämpää kuin aamuyön häivähdys. Kuinka kauan minä odotinkaan häntä. Hän antaa minun olla niin ristiriitojen repimä kuin olen, ja jälkeenpäin hän auttaa minua liimaamaan jäseneni takaisin kasaan. Hän näkee kaikki huonot päiväni ja painajaiseni, eikä pelkää sulkea minua syliini kaiken jälkeen, hän silittää arpiani värähtämättä, yhtä kevyesti kuin sileääkin ihoa. Kun öisin saan nukahtaa hänen käsivarsiensa suojaan, tunnen ääriviivani taas hieman vahvemmin. 

En ole enää tikku-ukko, sinnepäin sohaistu luonnostelma; toisinaan uskon jo melkein olevani ihminen.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Lauantaina. Tummansiniset pillifarkut sujahtavat jalkaan, ja jos tarkkaan katsoo rintsikat näkyvät läpi mustasta kireästä pitsipaidasta. Käteen asettelen kullatun paksun rannerenkaan, onneksi olen heikoimmillakin hetkilläni ollut niin suunnitelmallinen, että tämä riittää peitteeksi.

Kymmenen aikaan illalla Kallio jyskyttää, huutaa, kikattaa, sihisee, poksahtelee. S halaa minua tiukasti parin kuukauden tauon jälkeen ja vetää minut kadulta täpötäyteen kaksioon. Makuuhuoneen ikkunasta näkyy kesäillan humalainen vapaus ja nuhjuinen seksikauppa, missä palvelee se limainen mutta kuitenkin aina niin asiantunteva myyjäsetä. Juon kuivia omenasiidereitä ja tungen pussinuuskaa huulen alle, mitä jos vielä yksi punkkulasi. Hups, kaadan vesilasin mutta ei se mitään, värikäs pyyhe imaisee roiskeet sisäänsä. 


S on unohtanut kertoa, että parin kesän takainen amerikkalainen poka on paikalla, ai niin sori, en mä noista pysy perässä. Amerikkalainen hymyilee limaisesti, minä ärsytän ja kiehdon sitä, se vittuilee mutta liimautuu kylkeen koko ajan, nuolee katsellaan. Läheisessä kuppilassakin se änkeää keskelle S:n ja minun salaisia keskusteluja, yritämme puhua matalalla äänellä mutta kikatukset pulppuilevat väkisinkin ulos sisuksista ja saavat viereisen pöydän päät kääntymään. 

Pakenemme naisten vessaan, irvistämme ja keikistelemme peilin edessä, pulppuamme sanoja ja maalaamme ripsiä mustemmiksi. S on yksi mielenkiintoisimmista ja ihanimmista ihmisistä joita tunnen, hullu ja kokeilunhaluinen, empaattinen ja ymmärtäväinen, terävä ja huumorintajuinen. Ihminen, jonka olen tuntenut reippaasti kauemmin kuin puolet elämästäni. Ihminen, jonka kanssa on niin helppo ja kevyt olla, vaikka muistot ja yhteiset vuodet painavat merkitykseltään enemmän kuin osaan edes käsittää. 

Livahdamme naisten vessasta keskustaan, mutta amerikkalainen löytää meidät seuraavastakin baarista. S:ää ärsyttää, kun poikaystävä on liian humalassa, minua ärsyttää kun amerikkalainen ei jätä minua rauhaan. Kerro sun mielipiteitä ja tarinoita, se yrittää mutta minä hörppään pohjat väljähtyneestä siideristäni ja pyörittelen silmiäni. Lupaan tulla takaisin ja riuhdon itseni irti sen katseista mutta jo tutuksi tulleeseen tapaani suuntaan baaritiskin sijaan taksitolpalle. 

Rautatientorilla muistot tulvivat hyökyaaltoina ylitse, kaikki vuodet ja kohtaamiset, suhteiden alut ja loput, en halua muistaa niitä nyt, en halua muistaa mitään. Muistojen ääriviivat painuvat vasten vartaloani, ottavat kiinni vyötäröltä ja kuiskuttavat korviin suloisia mitättömyyksiä, joihin en uskonut silloinkaan. Kiroan pitkää jonoa, josta taksit napsivat yhden humalaisen niin tuskastuttavan hitaasti kerrallaan. Taksissa tekstaan T:lle, kuinka olen superhumalassa mutta olet ihana. Olisinpa jo kotona. 

Aamulla herään aikaisin natisevasta sängystäni, olen vieläkin humalassa ja kaipaan T:n turvallista syliä. Yritän repiä mielestäni oudot unet entisistä säädöistä ja pidemmistäkin suhteista. Hiukset ovat lakasta takkuiset, haisen eilisyön humalalta mutta ei se mitään, olin hauska, sain muut nauramaan ja pidin itsestäni sellaisena. Kerrankin olin vahva enkä hävennyt jokaista elettäni. 

Sunnuntai menee kanta- ja valtateitä sahaten. Mökillä hakkaan mattoja tekonahkatakissani ja eilisillan vaatteissa, kannan raskaita säkkejä ja tongin tahraista työkalupakkia. Pulppuileva aamuyö kääntää selkänsä ja tuijotan sen hapertuvia ääriviivoja keskellä sateista metsää. Pelot liimautuvat takaisin selkärankaan, vetävät minut taas tuttuna vellovaan epämukavuuteen. Heräänkö aamuisin vain noustakseni uudelleen painajaiseen, josta ei koskaan todella herää? Loputtomiin pelkoihin, joiden takia en tiedä, haluanko kuolla vai elää.

Mökit ja muut hektisen elämänrytmin hylkäämät paikat ovat pahimpia, kun ei pääse minnekään karkuun. Haluan takaisin kaupunkiin, jonne voin kadottaa itseni, hukuttaa kaiken. Odotan tuskaisena lähtöä ja juon pelkkää kahvia, vaikka tuvan pöytä notkuu tuoretta pullaa ja ihanaa ranskalaista maalaisleipää. 

Pelkään kuollakseni sydäntäni, sen loputonta nälkää. Se on koko ajan nääntymässä ja kuitenkin koko ajan ahmimassa sisälleen jokaisen hetken, jonka vain saa. Kun minulla ei ole antaa muuta, se nakertaa minut niin ontoksi, että kumisee.

Paluumatkalla istun hiljaa ja kuuntelen Tehosekoittimen levyä uudelleen ja uudelleen. Maisemat valuvat ohitse ja minä pelkään koko ajan kuolevani, eikä se koskaan lopu. Pelkään öitä ja aamuja, liian kirkkaita päiviä ja päiviä, jolloin aurinko ei läpäisekään tietään luokseni, pelkään läheisyyttä ja etäisyyttä, kuolemaa ja elämää, lihomista ja laihtumista, säikyn varjojani ja muistojani, pelkään kaupunkeja mutta vielä enemmän hiljaista maaseutua, kun pysähtyneisyys hyökkää koko voimallaan päälle ja musertaa alleen. Pelkään, että jäät ja että sittenkin lähdet, pelkään pelkojani, sinua ja itseäni.

Pelko ei koskaan lähde pois. Ei silloinkaan, kun viimein saavun junalla kotikaupungin asemalle, hyökkään T:n kaulaan ja soperran rakkauttani, älä jätä, en pärjää ilman.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

kädet


Häpeä on kuuma kilpi kehon ympärillä. Vasta helmikuussa kirjoitin, kuinka en tarvitse sinua enää, enkä enää edes muista miltä tunnut. Ja jo nyt tarraudun kiinni käteen, joka vetää minut takaisin syömishäiriön korkkiruuvimaiseen kierteeseen. Se käsi tuntuu nihkeältä ja kovalta, enkä vieläkään halua uskoa sen olevan osa minua, että se käsi johon tartun on omani, eikä kenenkään muun. Minun; ei sinun eikä sen, vaikka sairautta haluaisikin puhutella itsestään irrallisena.

T on ollut koko päivän poissa, yksinäisyys kiertää kiljuvana korppikotkana pään yläpuolella. Vuorokausi vaihtuu parin minuutin päästä eikä mikään tietenkään muutu, vaikka odotankin yhä aamua jonka myötä valkenee kaikki muukin. Odotan päivää, jolloin häpeä ja viha loppuu, enkä enää likaa käsiäni tällä tavalla. En anna sairauden peittää niitä suomuillaan, pullottavilla suonillaan ja haljenneilla kynsillään.

En halua unohtaa, että nämä ovat minun käteni. Ne samat, joilla olen rakastanut ja päästänyt irti, heiluttanut tervehdykset ja jäähyväiset, tarttunut ystävää kädestä ja tajunnut toisen läsnäolon. Ja vaikka nyt tärisenkin niin nämä ovat silti ne samat kädet, joilla olen vetänyt itseni turvaan ja tuntenut pulssin, joka kertoo elämän jatkuvan sittenkin. 

Jonain päivänä näillä käsillä luovun muistoistani ja vihan sekaisesta rakkaudestani syömishäiriöön, pesen viimeisen kerran vessan ja lavuaarin, hinkkaan tahriintuneet kaakelit valkoiseksi, vien viimeiset roskat ja sullon sysimustat valheet pyykkikoneeseen. Sinä päivänä olen päässyt yli kaikista niistä vuosia sitten lausutuista pahoista sanoista ja satuttavista otteista. Silloin en enää piehtaroi kipeissä muistoissa. Valvon viimeisen yön niiden vuoksi, vain pestäkseni niiden jättämän jäljen, lian jonka pelkään olevan liian pinttynyt lähteäkseen.

Minä odotan sitä päivää. Odotan ja pelkään, etten sittenkään ole valmis kun valo viimein läpäisee häpeästä raskaan panssarin.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

turvassa

Antikvariaatissa vanhojen kirjojen tunkkainen tuoksu on tiiviimpi kuin kirjastossa. Juoksutan sormia kirjojen niskoja pitkin, hipelöin kapiteelinauhoja ja pää kallellaan tihrustan selkämysten nimiä. Toisinaan revin houkuttelevalta kuulostavan teoksen selattavakseni ja laitan hetken lääpinnän jälkeen takaisin; toimin vähän samaan tapaan kuin reilu vuosi sitten entisessä elämässäni. Silloin harhailin antikvariaattien sijaan baareissa, tuomitsin miehiä kannen perusteella ja muutamien sanojen vaihtamisella selasin toisen sivuja, jätin hyllyyn tai vein kotiini, josta hetken päästä heitin illan saaliin ulos ja uuteen kiertoon. Onhan se kai mukavampi kuitenkin tulla edes hetkeksi halutuksi kuin jäädä nurkkaan pölyttymään, oli sitten kirja tai ihminen.

Nämä kirjat ovat sentään joskus saaneet tulla viedyksi kotiin, nykyään niin monet kirjat jäävät kauppojen hyllyyn tai julkaisematta. Parhaat julkaisuvuodet ovat ohi ja puoli vuotta sitten ilmestynyt kirja on jo nykymaailmassa vanha, unohdettu. En minä uusimpia kirjoja juuri edes lue, minulla on ne omat raamattuni, joihin aina palaan, enkä suostu luopumaan. Lainaan kirjastosta aina samat kirjat uudelleen ja uudelleen, luen samoja lauseita kuin vuosia sitten, vaikka osaan ne jo ulkoa. Ja sitten maksan 20 euron sakkoja kirjoista, jotka osaan kannesta kanteen. 

Seikkailen antikvariaatin käytävillä puoli tuntia, suosikkikirjojani ei löydy, joten ostan hetken mielijohteesta valkokantisen kirjan. Seitsemän euroa, se on vähemmän kuin yksikään kirjastosakkoni, kiitos ja näkemiin. 

Tiimarista ostan vesivärit ja paperia, opiskelijakortilla saa alennusta ja revin sisuksistani hymyn, vaikka myyjän katse osuu ranteisiini, joissa nirhamat sohivat toisiaan. Ehkä olen itsetuhoinen ja aina myöhässä elämästä mutta tänään sillä ei ole väliä. Tänään luen valkokantista kirjaa ja maalaan, vaikka en osaakaan. Äiti on lähettänyt minulle vanhoja naistenlehtiä, ne ovat odottaneet eteisessä viimeistä matkaansa mutta nyt ne saavat kokea saman kohtalon kuin ihoni, kun leikkelen kuvia ja kontekstistaan irrotettuja lauseita, liimaan niitä valkoiselle kartongille: "tyttö, sinusta tulee tähti", "samppanjaa voi juoda mihin vuorokauden aikaan tahansa". 

Kaipaan tarinoita, jotka suojelevat todellisuuden kovalta pinnalta. Haalin syliini hattaraista pumpulia, jonka voin tunkea korviini ja olla kuulematta, kuinka ulkona maailma juoksee jo kymmenettä kierrostaan, kun minä takeltelen vasta ensimmäistä. Käperryn vesivärieni ja liimatahraisten lehtieni kanssa vedettyjen verhojen taakse, enkä avaa ovia ilkeille ajatuksille, jotka puukottavat mielen vuotavaksi. Jään tänne turvaan, pään sisällä oma pieni avaruus, jonka haaveissani levitän viltiksi vihreälle, tuoksuvalle nurmikolle ja kuvittelen nauttivani lyhyestä kesästä ennen kuin se rapisee syyssateiden myötä asfalttiin.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

kalpea aamu

Eilen T sai kaveriltaan auton lainaan ja huristelimme hieman kauempana sijaitsevalle kirpputorille. Auton peileistä tutkin kuvajaistani, haalentuneita hiuksiani ja moneen kertaan korjattuja meikkejä, aurinko paistoi kuumana kalpeille käsivarsilleni, joiden valkeuden rikkoo vain ruskeiden luomien sokkeloinen tähtikartta. Kirpputoreilla minua ei ahdista samalla tapaa kuin viimeistä muotia myyvissä liikkeissä, joissa tyttöporukat tönivät ja tunkevat, valitsevat pienimpiä kokoja ja nauravat niin hersyvästi, että tuntuu kuin jotain sisälläni särkyisi.

Kirppiksen käytävillä ihmiset tutkivat mietteliäänä astioita ja purnukoita, arvioivat muistojen aiheuttamaa eroosiota tavaroiden pinnalla, keskittyivät kuluneisiin pokkareihin, joiden hiirenkorvat höristelevät uusia supisten ilmoille laskettuja tarinoita. Puikkelehdin silmät suurina hyllyjen välissä, koskettelin vaatteita ja pysähdyin peilien eteen kuin näkisin kuvajaiseni ensimmäistä kertaa, tuollaisetko ovat kulmakarvani ja silmäni, tuoltako näytän kun hymyilen, mutristan suuta, valahdan ilmeettömäksi. Ei minulla ole peilikuvaa, minulla on vain ne lehdistä leikatut hymyilevät naiset, joiksi aion tulla, joiksi minun pitää tulla. Ei minulla ole ääriviivoja, jos T ei kosketuksellaan niitä piirrä, tartu hellästi vyötäröltä, suukota päästä varpaisiin, purista pakaroista ja rinnoista, silitä niin että kylmät väreet huuhtovat ihoani kuin tabula rasaa, joka haluaa tulla maalatuksi. 

Pieni puinen peilipöytä tuntui niin kovin houkuttelevalta, mutta meillä on kotona jo kolme kokovartalopeiliä ja neljä pienempää, enkä minä kaipaa taas seuraavaa kuvastinta, jonka ääressä viettää se aika, jonka suomalaiset keskimäärin päivässä käyttävät television tuijottamiseen. 
Lähdin tyhjin käsin, vaikka rekkien vaatteet tuntuivat pehmeiltä vasten ihoa, pokkarit pursuilivat kertomuksia ja kämmeniin olisi sopinut useampikin kukkakuvioin koristeltu posliinikuppi. Rakastan posliiniesineitä mutta olen jättänyt kaikki enkelini ja eläimeni lapsuuden kodin kaappien taakse. Siellä ne odottavat tullakseen taas löydetyksi mutta en haluaisi laittaa niitä esille ja paljastaa lapsellisuuttani. 

T ei kuitenkaan välitä heikkouksistani. Hän jaksaa rakastaa minua, vaikka toisinaan muutunkin ihmisestä nukeksi, joka vain odottaa hyllyllä vuoroaan, pölyttyy ja unohtuu, koska ei osaa puhua. Hän hymyili, kun kipitin pitkin puutarhakauppaa ja ihastelin kukkaloistoa, enkä osannut valita mieleistäni kasvia, otetaan nämä kaikki, tai ainakin tämä ja tämäkin! Muistelin kodin hoidettua takapihaa, kevättä kun krookukset puskevat läpi talven raiskaaman maan ja minä katson lasin läpi haikeana, kun en itse pysty samaan. Päätin, ettei minulla ole voimia pitää hengissä kaktustakaan, joten lopulta matkaan lähti vain pikkuruinen traakkipuu, jonka kylkeen valitsin tietenkin pinkin suihkepullon ja siihen sopivan kastelukannun. 


En olisi koskaan halunnut tulla takaisin kotiin neljän seinän sisälle. Matka takaisin oli liian lyhyt, viereisen puiston tuttujen puiden ilmestyttyä näköpiiriin halusin upottaa pureskellut kynteni maahan mutta näinä päivinä alistun osaani. En laita vastaan. 

Tänään aamu tuntuu terävältä, kaikki sattuu, itku nousee vartin välein pintaan, kuin muistuttaakseen sisälläni mädäntyvästä surusta, jota en saa ulos. Sunnuntait ovat pysähtyneitä ja aivan liian lähellä maanantaita. Iho ei kutise mutta silti raavin sen punaiseksi, yritän pitää käteni kiireisenä kirjoittamalla mutta lauseiden välissä ne harhailevat näppäimistöltä iholle. Kirjoitan, koska en kestä kohdata pysähtyneisyyttä, joka lyö vasten kasvoja ja jättää huutamaan hiljaisuuteen. Ikkunalaudalla lehtiään pörhistelee eilen ostettu viherkasvi ja minä tavailen vuosia sitten oppimiani lyriikoita: 

Pidin parempaa huolta viherkasveista
kuin itsestäni sinä kesänä

Tietysti ne kaikki kuihtuivat
mitä se kertoo minusta?

perjantai 7. kesäkuuta 2013

särkyvää

Silmien alla on tummat pussit ja otsalla juurtuneet vaot, pelosta, vihasta, huolesta. Haluaisin vain nukkua päivästä toiseen mutta velvollisuudet repivät minut painajaisten nihkeistä sormista. Jyrsin ranskalaista maalaispatonkia, levitän päälle voita ja juustoa, ihan sama, en laihdu kuitenkaan.

Tyhjyys syövyttää päivien värit mutta haaveet kannattelevat vielä. Ranskalainen parveke ja suurkaupungin liikenteen humu, minä tepastelemassa koroissa pitkin öisiä ja kesäsateen kostuttamia katuja, kuiskimassa salaisuuksia höristeleville hiirenkorville ja ihmettelemässä, kuinka yöt lyhenevät kuten hameenhelmat. 


Kuinka haluaisinkaan nousta siivilleni, mutta masennus painaa raskaina jäsenissäni. Tentit valuvat ohitse, kirjat jäävät avaamatta, en jaksa saapua tapaamisiin enkä vastata viesteihin. 

Ja silti en haluaisi jäädä yksin, potkin vaatemyttyjä sekaisen makuuhuoneen lattialla, revin ihoani ja hiuksiani, huudan ja soperran, kaadun petaamattomalle sängylle ja puren kukkakuvioisia lakanoita niin kovaa kuin vain pystyn. Löydän itseni kuumasta suihkusta, niin kuumasta, että iho muuttuu punaiseksi. 

Antakaa mitä vain, jotain mikä saa minut tuntemaan muutakin tämän kahtiajakautuneen olon jota en osaa käsitellä, antakaa polttava kuumuus, antakaa vesi joka hukuttaa tyhjyyden, vihan, masennuksen, synkkyyden. 
Haen vettä valuvana veitsen, jonka kanssa käperryn taas kylpyammeen uumeniin. Tässä on jotain niin tuttua, että rauhoitun kun saan taas vahvistettua olemassaoloani muutamalla säälittävällä ääriviivalla. Kuitenkin päässä jyskyttää pelko: eikö tämä koskaan lopu?

"Jonakin päivänä laivani saapuu, ja minun onnellani olen varmasti lentokentällä."

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Sama vanha naama ja auringossa tirisevä kroppa. Kuljen pitkin kaupunkia, sovittelen vaatteita ja hypistelen vaaleita hiusväripakkauksia. En enää halua olla pikimusta, hiuspehkoni tuntuu vieraalta ja kuitenkin niin puhkikuluneen nähdyltä. Se on muuttunut Lumikin suortuvista rääkyviksi korpeiksi, jotka raatelevat valkoiset kasvoni kuluneiksi ja hiljaisiksi.

Värinpoisto tuntuu liian rajulta, voisin aloittaa vaaleilla raidoilla mutta annan kuitenkin oman haalean värini puskea mustina kiiltävät suortuvat sivuun. Sitten minusta tulee lainehtiva maitokahvi tai notkeana valuva hunaja tai kenties sittenkin heleän suklaanruskea, endorfiinipesäke masennukseen. Minusta tulee tyttö, joka hymyilee. Sellainen, joka uskaltaa pukeutua shortseihin ja paljastaa säärensä, jotka näyteikkunaan heijastuessaan eivät vyörytä liikkeelle koko kehoa hyllyttävää kuvotuksen aaltoa. 


Kurottelen taas hiljalleen kohti pienempiä kokoja ja typeriä kiiltokuvia, jotka olisi pitänyt repiä vuosia sitten. Haluaisin jo kuoriutua kunnolla kotelostani ja puhjeta hymyyn, mutta matka haluamaani ei käy kuin teinielokuvien montaaseissa, joissa hiirenharmaa nukkavieru onkin muutamassa minuutissa muotilehtien kiiltävähiuksinen kaunotar.

Muutos, pienikin sellainen, tuo tunteen elämän jatkuvuudesta. Ehkä elämäni vain jumittui kuraisiin uomiinsa ja tämä on keinoni päästä takaisin liikkeelle, saada muutosta. Tai sitten vain kuljen samaa polkua aina uudelleen ja uudelleen, koska en todella uskalla kokeilla mitään uutta. Jotain, mikä todella saattaisi muuttaa elämäni.