perjantai 14. kesäkuuta 2013

kädet


Häpeä on kuuma kilpi kehon ympärillä. Vasta helmikuussa kirjoitin, kuinka en tarvitse sinua enää, enkä enää edes muista miltä tunnut. Ja jo nyt tarraudun kiinni käteen, joka vetää minut takaisin syömishäiriön korkkiruuvimaiseen kierteeseen. Se käsi tuntuu nihkeältä ja kovalta, enkä vieläkään halua uskoa sen olevan osa minua, että se käsi johon tartun on omani, eikä kenenkään muun. Minun; ei sinun eikä sen, vaikka sairautta haluaisikin puhutella itsestään irrallisena.

T on ollut koko päivän poissa, yksinäisyys kiertää kiljuvana korppikotkana pään yläpuolella. Vuorokausi vaihtuu parin minuutin päästä eikä mikään tietenkään muutu, vaikka odotankin yhä aamua jonka myötä valkenee kaikki muukin. Odotan päivää, jolloin häpeä ja viha loppuu, enkä enää likaa käsiäni tällä tavalla. En anna sairauden peittää niitä suomuillaan, pullottavilla suonillaan ja haljenneilla kynsillään.

En halua unohtaa, että nämä ovat minun käteni. Ne samat, joilla olen rakastanut ja päästänyt irti, heiluttanut tervehdykset ja jäähyväiset, tarttunut ystävää kädestä ja tajunnut toisen läsnäolon. Ja vaikka nyt tärisenkin niin nämä ovat silti ne samat kädet, joilla olen vetänyt itseni turvaan ja tuntenut pulssin, joka kertoo elämän jatkuvan sittenkin. 

Jonain päivänä näillä käsillä luovun muistoistani ja vihan sekaisesta rakkaudestani syömishäiriöön, pesen viimeisen kerran vessan ja lavuaarin, hinkkaan tahriintuneet kaakelit valkoiseksi, vien viimeiset roskat ja sullon sysimustat valheet pyykkikoneeseen. Sinä päivänä olen päässyt yli kaikista niistä vuosia sitten lausutuista pahoista sanoista ja satuttavista otteista. Silloin en enää piehtaroi kipeissä muistoissa. Valvon viimeisen yön niiden vuoksi, vain pestäkseni niiden jättämän jäljen, lian jonka pelkään olevan liian pinttynyt lähteäkseen.

Minä odotan sitä päivää. Odotan ja pelkään, etten sittenkään ole valmis kun valo viimein läpäisee häpeästä raskaan panssarin.

2 kommenttia:

  1. Sanot sen niin kauniisti, niin todellisesti, saat minutkin katsomaan käsiäni kuin näkisin ne ensimmäistä kertaa, miettimään, mitä kaikkea ne ovat tehneet ja tunteneet.

    Vielä koittaa se päivä, kun tartut - ehkä epäröidenkin - pelastaviin käsiin, jotka ovat omasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos :) käsissä on aina ollut jotain tosi kiehtovaa, kun alkaa kelaamaan mitä kaikkea niillä on tehty ja mitä niillä voi tehdä. haluun myös uskoa, että omat kädet kantaa. yhdellä mun suosikkiartisteista on albumi nimeltään "i could live in hope", ja toisinaan musta tuntuu, että siinä toivossa on ihan hyvä elää. mieluummin parempia aikoja odotellessa kuin huonoja.

      Poista