Minua pyydettiin kertomaan syömishäiriöni ensiaskeleista. Nyt seuraa yhteen parsimiani vuolaita otteita vanhasta päiväkirjastani, enjoy.
Ihan alussa olin melko normaali tyttö, 17 vuotta, 168 cm ja 52 kiloa. Masennus hotkaisi minut jo vuosia aiemmin mutta jotenkin
pyristelin itseni takaisin hymyileväksi tytöksi, joka menestyi koulussa ja
juoksi soittotunneilla. Kevät meni satoja vatsalihasliikkeitä päivittäin
tehdessä mutta vasta kesällä aloin hitaasti vajota pohjaa kohti. Aloin
huomaamattani juosta pitkiä lenkkejä vaaleankeltaisissa minisorteissa ja
tuijotella heijastustani kesätyöpaikan ovesta, syödä terveellisemmin. Kaikki tapahtui niin luonnollisesti, kuin tämän olisi tarkoituskin tapahtua.
Se oli niin kaunis kesä, minulla oli vuotta vanhempi poikaystävä.
Istuimme erään rannan kallioilla, aurinko putosi hiljalleen vihreiden puiden
koristamaan horisonttiin, Vantaanjoen pinta hehkui punertavana ja
rauhoittavana. Täydellistä, poika vieressäni sanoi ja tuijotti jotenkin haaveilevan näköisenä alas rannalle.
Minä hymyilin ja vedin polvet lähemmäs rintakehää. Täydellisenä se olisi ehkä
voinut jatkuakin jos en olisi kadottanut itseäni silloin niin pahasti. Sen
kesän jälkeen minä olin enää juuri ja juuri olemassa, etäännyin ja pienenin,
työnsin senkin pois. En minä osannut päästää sitä yhtään enempää liki, en
osannut, en halunnut, en uskaltanut, en pystynyt. Olin
seitsemäntoista ja ääriviivoiltani yhä haalistuva, epävarma ja etääntyvä. Talvi
sisälläni kasvatti alaansa, eteni vyöryen kylminä tuulina ja kasvavina
kinoksina. Minä käperryin sikiöasentoon ja sisäänpäin, suljin kaikki hiljalleen ulos.
Kotona riidat repivät jokaisen aamun pieneksi silpuksi mutta
minä juoksin kuluneissa lenkkareissani karkuun, eksyin hiekkateitä pitkin yhä
syvemmälle numeroiden ja pakkomielteiden maailmaan. Se sopi oikein hyvin, sillä
laskemaan minä olin oppinut jo pienestä pitäen. Jo vuosia olin laskenut tunteja
ja viskipullosta kadonneita senttejä, huutoja ja hoipertelevia askeleita
portaissa, laskenut kuinka kauan on piileskeltävä läheisessä metsässä kunnes
jäljellä on vain hiljaisuus, riitojen jälkeinen rikkinäinen rauha. Punnitsin pelkoa joka kasvoi nopeammin kuin
pituuteni. Ikinä en kuitenkaan oppinut laskemaan sydämelleni tasaista rytmiä,
joten kaikkea sitä hallitakseni laskin jo ala-asteella päähäni pakkoneuroosin
ja pakonomaisuuden, ensiaskeleet hulluudelle. Laskin askeleita ja halkeamia
asfaltissa, lukuja ja kirjaimia, naputuksia vasten sängyn reunaa ja kymmeniä
klikkauksia valokatkaisimella. Laskin autojen rekisterikilpien numeroita ja
kirjoitin niitä ylös löytääkseni kaavoja, joilla purkaa tämä sisällä tikittävä
aikapommi.

Ja lopulta sinä lukion toisena syksynä opin laskemaan
kaloreita, juostuja kilometrejä, kadonneita senttejä ja kiloja. Syksyllä kaikki kiihtyi, juoksin jalkani kipeiksi, rajoitin syömisiäni yhä rajummin, laihduin laihtumistani, enkä edes ajatellut miksi. En vain osannut panna vastaankaan, enhän minä koskaan.
Kaverit katsoivat minua oudosti mutta eivät painon romahtaessa enää uskaltaneet kommentoida, supisivat vain selän takana. Lopulta en enää edes lähtenyt kotoa muualle kuin kouluun, todistus täynnä kymppejä, täähän menee hyvin?
Aloin nukkua ikkuna auki yöpakkasten paukkuessa
kuluttaakseni enemmän ja heräilin tunnin välein kylmään tai vatsassa nuoleviin
liekkeihin. Aamuisin harjasin kuivia, kärsineitä hiuksia, joita irtosi
tupoittain lattialle. Nypin niitä aina orjallisesti sinertävillä sormilla,
nuohosin tarkasti lattian jokaisen nurkan, sillä en jaksanut kuunnella äidin
nalkutusta, tarkkailua ja vahtimista ja huutoa. Peilistä näin, kuinka iho oli
kalpea ja ohut, läpikuultava melkein, ja kuinka rintakehässä verisuonet
risteilivät sinisenä verkkona.
Niinä aikoina hengittäminen kävi kehon laihtuessa yhä raskaammaksi ja sydän
tuntui välillä lyövän pelottavankin hitaasti. Tietysti hälytyskellot soivat
mutta silloin sydäntä tärkeämpiä olivat luut, jotka puhkoivat valkoista,
sinertävää ihoa. Usein öisin, kaikkien jo nukkuessa riisuin itseni alastomaksi
ja tutkailin itseäni useiden peilien avulla. Seisoin tyynenä peilin edessä ja
kiersin katseellani ympäri vartaloani, enkä ollut varma, miten näkemääni tulisi
suhtautua. Luut törröttivät sieltä täältä, mutta se ei oikeastaan shokeerannut
enää pätkääkään. Kehon ollessa laihimmillaan olo oli usein oudon keveä, päässä
humisi ja jalat horjuivat, sisällä keinui euforinen olo, tyhjä ja nälkäinen,
niin ihanan itsetuhoinen.
Tiesin olevani lähempänä kuolemaa kuin elämää mutta heikoimpina aikoina juuri
olemassaoloni loppuminen oli päämääräni. Söin vartaloa silmilläni kuin päivän
ainoaa omenaa, tuolta vähän ja tuolta, omenankara piti koluta loppuun asti,
tuostakin vielä, naps katkesi ohut kara ja heitin sen roskakoriin. Mun pitää jatkaa, en saa luovuttaa, tuolta
pois ja tuolta.
Mittailin ja katselin, kuinka etusormi ja peukalo koskettivat toisiaan niin
helposti kiertäessäni ne käsivarteni ympärille. Muistan erään naisen sanoneen
minun näyttävän kävelevältä ruumiilta, rumalta, hirveältä ja kuolevalta, kun
olin uskaltautunut hihattomassa ihmisten ilmoille. Miten tuollainen kommentti
pystyikin tuntumaan niin häpeälliseltä ja kuitenkin niin hyvältä samaan aikaan:
älä katso minua, älä huomaa, älä
kommentoi sairauttani mutta huomaa kuitenkin, katso pitkään ja
kauhistele.
Sellaista ristiriitojen repimää ilotulitusta oli neuroosin riivaaman pään
ajatuksenjuoksu. Se oli elämistä vähintään kahden tulen välissä. Se oli
kituuttelua järjen ja järjenvastaisen toiminnan puristuksessa, joka kutisti
elämäni pieneksi, näkymättömäksi, olemattomaksi.
Olin sairaalloisen fiksoitunut peilailemiseen ja saatoin käyttää tunteja
päivässä vartaloni ihmettelyyn. Lapaluut näyttivät siiviltä, jopa vielä
selkeämmin kuin pienenä, jolloin sisko halusi aina nähdä, kuinka työnnän
kämmenet niiden alle ja liikutan niitä kuin lentäisin. Anoreksia-aikoina sisko
ei halunnut nähdä minusta mitään, enkä minä olisi antanutkaan, sain hysteerisen
kohtauksen aina jos joku perheenjäsen sattui näkemään minut vähissä pukeissa.
Anorektinen keho oli minun julkinen salaisuuteni, ikioma maailmani jonne en
tarvinnut muita.
Keho heijastui peilistä monimutkaisena maisemana: se oli ammottavia laaksoja
kylkiluiden alla, lohduttomia alankoja lonkkaluiden välissä, solisluut
työntyivät vaarallisina kielekkeinä. Niihin kumpuihin ja laaksoihin minä piilouduin,
kätkin salaisuudet ja luiset totuudet, kuorrutin ne valheilla ja liian
paksuilla villapaidoilla.
Mikään sillä pinnalla ei enää ollut sileää ja tasaista, anoreksian muodossa
riehuva sota oli pommittanut kehoni rosoiseksi ja heikoksi. Silmät painuivat
kuoppiinsa, sylkirauhaset näkyivät inhottavina ja turvonneina, kylkiluut nousivat terävinä veitsinä ja pingottivat nahan
valkoiseksi. Joskus tuntui kuin luut olisivat raadelleet ihoani kuten hampaat,
yhä ohuemmaksi ja ohuemmaksi, kuluttaneet sen pinnan läpikuultavaksi kuin unet
ja puhkoneet lopulta rikki, jättäneet ihon roikkumaan riekaleina, päästäneet
mustat ajatukset tihkumaan ja valumaan pitkin kuihtunutta kehoa.
Käsipeilin avulla katselin, kuinka selkärangan nikamat kulkivat säntillisessä
jonossa, aivan kuin vetoketjuna kehon sisälle. Ja jos joku olisi uskaltanut
vetää sen auki, kaikki salaisuudet olisivat levinneet vyöryen päälle. Tiesin
kuitenkin, ettei kukaan uskaltaisi - hyvä kun itsekään kestin elää siinä
tilassa. Enkä minä edes osannut syyttää ihmisiä siitä, etteivät he koskaan edes
kysyneet mitään. On nimittäin niin luonnollista pelätä sitä, mitä ei ymmärrä,
vältellä sellaista.
Sairauteni alkuajat kuluivatkin hyvin yksin, kukaan ei juurikaan puuttunut muuten kuin muutamin puolivillaisin yrityksin. Isä kommentoi, ettei minun tarvitse enää laihtua. Äiti yritti tarkkailla syömisiäni, sain maailman noloimman itkuhuutokohtauksen keskellä supermarkettia, kun en saanutkaan porkkanapussiani. Kotona annoin vessanpöntön kurlata mehevät ateriat, minua te ette kiinni saa.
Joku ilmiantoi minut terkkarille, jonka luona jouduin käymään viikottain punnituksissa ja jäin jatkuvasti kiinni kusetusyrityksistäni. Koululääkäri oli epäammattimainen ja tarttui minua tiukasti olkapäistä, repi suuni väkisin auki, oksennatko sä, vastaa, tajuatko, että sä olet sairas, sairas, sairas?! Kyyneleet kohosivat silmiini ensimmäistä kertaa, enkä kyennyt kuin nyökkäämään surkeasti, kun tuikea lääkäri kirjoitti lähetteen Lappariin.
Oli helpottavaa tulla vihdoin huomatuksi mutta samalla aloin suojella sairauttani yhä tiukemmin. Älkää viekö tätä minulta pois. Tämä on koko elämäni. Mielen sisällissota, riippuvuus ja rankaisukeino, tuhoaja
ja pelastaja, matka pimeään puoleeni ja määränpää nimeltä kuolema, tapa
paeta ja tapa sulkea muu maailma ulkopuolelle. Tapa elää ja tapa kuolla. Älkää viekö tätä pois.
Syömishäiriö oli minulle silloin aluksi
eräänlainen selviytymiskeino, turva turvattomina aikoina. Se oli tapa sulkea pois kipeä todellisuus ja
kääriytyä omaan pikku kuplaani. On niin paljon helpompi vihata lihaa ja nahkaa
kuin selittämätöntä pahaa oloa, joten muunsin abstraktit tunteet
konkreettiseksi kohteeksi. Pahan olon käsittelyn sijaan käänsin kaiken huomion
kehoon ja ruokaan.
Ei ollut enää vain masennusta ja pahaa oloa, sietämättömiä kotioloja ja
sosiaalisia paineita, vaan energiansa saattoi niiden sijaan suunnata
samanlaisina toistuviin päiviin, rituaaleihin ja sääntöihin, joiden
rikkomattomuuteen saatoin kätkeä rikkinäisyyteni.
Iltaisin tein pakonomaiset rituaalini ja peilailin itseäni,
kunnes lopulta lihaskuntorääkin ja usein myös muutamien inhottavien
suonenvetojen jälkeen asettauduin aina sentintarkasti selälleni odottamaan
unta, jossa minua vaanivat tuskalliset painajaiset ahmimisesta ja lihomisesta.
Lähes joka yö heräsin aamun pikkutuntien aikaan kosteisiin lakanoihin ja
yöpaitaan, jonka olin hikoillut litimäräksi. Aina ihan litimäräksi. Niin inhottavalta kuin märkä
yöpaita tuntuikin, tunsin pientä voitonriemua hormonitoimintani totaalisesta
sotkemisesta.
Aamulla suoritin kaiken aina kellontarkasti ja tietyssä järjestyksessä,
laittautumisen jälkeen istuin keittiön pöydän ääressä ja luin koulukirjoja tai
Hesaria, jonka jokainen sana tuli ymmärtää ja painaa päähänsä. Nieleskelin
mustaa kahvia, johon en uskaltanut laittaa edes teelusikallista maitoa. En
nauttinut mustan kahvin mausta oikeastaan ollenkaan mutta nautin siitä
turvallisuudesta, jonka mustan kahvin olemattomat kalorit tarjosivat. Hassua
miten oudoista asioista sitä kehittikään turvan. Minun turvani rakentui
turvaruokien eli tarpeeksi vähän kaloreita sisältävien ruokien ja syömättömyyden
tuoman hallinnantunteen ympärille.

Syömisen funktio ei enää ollut ravinnon saaminen, vaan kauhun tasapainon
ylläpitäminen ja hallinnan herkän tunteen saavuttaminen. Saatoin paastota
pitkiäkin aikoja, en syönyt pahimmillaan yli viikkoon mitään tai ehkä välillä
paloittelin yhtä omenaa kymmeniin pieniin osiin, jotta sen syöminen kestäisi
vähintään tunnin. En kuitenkaan missään vaiheessa menettänyt ruokahaluani, mikä
vitutti minua suunnattomasti varsinkin silloin, kun keho ajoi minut ahmimaan
pakonomaisesti suuria pussillisia omenoita tai tyhjentämään kokonaisen 3 kilon
porkkanasäkin, mikä tietysti pisti muutenkin sekaisin olleen vartaloni yhä
enemmän jumiin. (Ahmimishäiriöaikojen mättämisien rinnalla nuo tietysti
tuntuvat naurettavan pieniltä määriltä.)
Syöminen oli kiellettyjen ja sallittujen ruokien, aikataulujen ja rutiinien
rajaamaa, ja myöhästyessäni minuutinkin ruoka-aikatauluistani sain
rangaistukseksi olla syömättä koko loppupäivän. Yleensä ruokavalioni koostui
Granny Smitheistä ja maitorahkasta, mutta jossain vaiheessa aloin tulla niin
vainoharhaiseksi, että luulin veden ja hammastahnan lihottavan minut
muodottomaksi palloksi. Järjettömän lihomisfobiani keskellä yritin myös salaa
lihottaa muita, mikä usein tapahtui valmistamalla toinen toistaan huumaavampia
leipomuksia, joita en itse kuitenkaan koskaan syönyt. Muistan kuitenkin
muutamia alhaisempiakin keinoja, kuten yhden kerran jolloin sulatin kokonaisen
margariinipaketin jauhelihakastikkeen sekaan ja riemuitsin hiljaa perheen
syödessä autuaan tietämättöminä rasvaa tihkuvaa kastiketta. Hulluilla tosiaan
on halvat huvit, margariinipaketin hintaiset.
Olin sairaalloisen kiinnostunut ruokaa ja ruoanlaittoa kohtaan, luin
pakonomaisesti reseptejä ja katsoin jokaisen ruokaohjelman, hankin tietoa ruokavalioista,
laihdutusmenetelmistä ja -vinkeistä, ruokahalua hillitsevistä aineista,
karppauksesta ja ketoosista, opiskelin kokonaisenergian jakautumisia ja
kaloritaulukoita, kaikkea mitä vain kuvitella saattaa. Tutkin ja suunnittelin,
kokeilin erilaisia erityis- ja laihdutusruokavalioita, kolusin läpi perinteiset
2468-, lentoemäntä-, sairaala-, kaalikeittodieetit ja vähemmän tunnetut
viritelmätkin.
Kehitin myös rasvakammon, jonka ansiosta yksikin pisara rasvaa ruoassani sai
minut ahdistumaan, enkä kyennyt käsittelemään irrationaalista ahdistustani
muuten kuin mököttämällä, raivoamalla tai rankaisemalla itseäni ylimääräisellä
pakkoliikunnalla tai itseni hakkaamisella, repimisellä ja viiltelyllä. Eikä
yhtä ilman toista, vaan pian rasvapelon rinnalle putkahti itsepintainen
hiilarikammo, joka lopulta johti valheeseen vilja-allergiasta, jonka kulissia
pidin yllä jokusen vuoden.
Sairaalloinen tiedonjanoni ei tietenkään rajoittunut vain ruokaan, vaan
keskittyi sairauteni edetessä yhä vahvemmin itse syömishäiriön, sekä sen syiden
ja seurausten ympärille. Luin pakonomaisesti keskustelupalstoja ja blogeja,
hankin tietoa ja uppouduin paitsi omiin myös muiden kokemusmaailmoihin;
siirryin listojen, sääntöjen ja lukujen maailmasta kehon ja mielen toimintaan
ja muutoksiin, sekä yhä abstraktimpiin ja filosofisempiin pohdintoihin paitsi
itsestäni myös maailmasta.
Tuon prosessin voi toisaalta nähdä uppoamisena yhä syvemmälle sairauden
kiemuroihin, mutta toisaalta sen voi myös nähdä asioiden ytimeen pääsemisenä.
Tullessani yhä tietoisemmaksi sairaudestani muutuin paradoksaalisesti sekä
terveemmäksi että sairaammaksi.
Sairaammaksi siksi, että sairas elämäntapa muuttui yhä tutummaksi ja
arkipäiväisemmäksi. Syömishäiriö oli päivän ensimmäinen ja viimeinen ajatus. Se
haukkasi koko ajan yhä isompia suupaloja entisestä, terveeksi kutsusta
elämästäni, ja lopulta eristäydyin kavereistani korvaten heidät
keskustelupalstojen ihmisillä, joiden ajatukset ja päivärytmit pyörivät
tiukasti sairauden ympärillä. Sairaudesta alkoi tulla arkipäiväistä ja
vallitseva tilani, mikä sai minut pohtimaan normaaliuden käsitettä ja sen
suhteellisuutta.
Syömishäiriömaailmassa olin täysin normaali - anorektisina aikoina jopa aika
lailla kai se kliseinen tapaus, kympin tyttö, tunnollinen ja vetäytyvä, suorittaja,
joka osasi yhä sanoa kiitos ja anteeksi, hymyillä tarpeen tullessa, vastata
kysyttäessä. "Terveessä" tai "normaalissa" maailmassa anorektisuuteni kuitenkin
oli epätervettä ja epänormaalia. "Epänormaalin" ja "normaalin" maailman välillä
eläessäni huomasin, kuinka normaaliuden käsite vaihtelee yhteisöstä toiseen ja
kuinka tervejärkisyys on oikeastaan vain kollektiivista hulluutta, jota
kutsutaan terveeksi ja normaaliksi.
En toki väitä olleeni tervejärkinen oireillessani anorektisesti, mutta
tarkoitus oli vain valottaa, kuinka terveen ja sairaan raja alkoi hämärtyä
sukeltaessani yhä syvemmälle syömishäiriön pauloihin. Siksi sairauteni syventyessä koin paradoksaalisesti tulevani myös terveemmäksi.
Tullessani yhä tietoisemmaksi sairaudestani, sen syistä ja seurauksista,
altistavista, laukaisevista ja ylläpitävistä tekijöistä, aloin ymmärtämään
paitsi itseäni myös ympäröivää maailmaa paremmin. Aloin ymmärtämään sairautta
minussa ja terveyttä, joka ehkä kuitenkin on tavoittelemisen arvoista. Kaikesta
järjenvastaisuudestaan huolimatta syömishäiriöön sairastuminen antoi minulla
ymmärrystä, jota en ehkä olisi ikinä saavuttanut terveenä. Ja kaiken sen
sairauden ja kuoleman keskeltä löysin palasia itsestäni ja vähitellen aloin
hyväksymään, ettei tämä sairaus ole minusta erillinen; tämä on minussa ja tämän
kanssa on opittava elämään - ei kuolemaan.

Voin nähdä ensimmäiselle anorektiselle kaudelleni aika
selkeän päätöksen. Loppua kohden kaikki kiihtyi, laihtuminen, syömättömyys,
säännöt, rituaalit - kaikki muu paitsi pulssi, joka hidastui hidastumistaan.
Luvut putosivat hiljalleen lämpömittarissa ja vaa'an digitaalisella näytöllä. 38
kiloa on vähän mutta niin on 35 tai 30 kiloakin, mitä väliä? Kaikki merkitykset katosivat sumuun, joka ympäröi maailmaani. Sormet olivat sinertyneet, sydämen
syke hidastunut melkein pysähdyksiin, pakkaset työntyivät ihon alle ja tunsin
selkeästi, kuinka jokin sisälläni teki kuolemaa.
Se oli maaliskuun pakkasten aikaa, jolloin pilvet roikkuivat raskaina
yläpuolella ja annoin niiden kaataa päälleni lyijyäkin raskaampia hiutaleita ja
peityin hiljalleen niiden kylmiin hipaisuihin. Pää painui alemmas, kun nöyrryin
yhä tiukempiin ja ankarampiin käskyihin: kellonaikoja, kiellettyjä ruokia,
sallittuja ruokia, pakkoliikuntaa, pakkoajatuksia, eristäytymistä. Minä,
ateisti, loin katseeni ylös, uhrasin elämäni, mieleni, kehoni tälle oudolle
jumalalle.
Lumimyrskyt nousivat ja vyöryivät yhä voimistuen, maa peittyi paksuun vaippaan,
iho valahti päivä päivältä valkoisemmaksi. Kalorilaskurit hakkasivat tauotta,
sekoittivat pään, vähemmän, vähemmän, vähemmän. Halusin kävellä lumessa
jättämättä jalanjälkiä, jättämättä yhtäkään virhettä sen tasaille pinnalle,
olla kevyt kevyempi kevyin. Miten hävettävän lapsellinen klisee tuo onkaan.
Syömishäiriö ei ole enkelikeijumaisuutta tai askelia, joista ei jää jälkiä;
siitä nimenomaan jää jälkiä. Tekisi mieli huutaa tuon ajan itselleni: vitut lumesta ja sen jäljistä; katso nyt
hapertuvia luitasi, hiuksiasi, lihaksiasi, hormonitoimintaasi, sydäntäsi,
ihoasi, kynsiäsi, ihmissuhteitasi.
Tosin jossain mielessä tuossa I want to
walk in the snow and leave no footprints -mantrassa on perääkin. Ei niitä
jälkiä tosiaan jää lumeen eikä minnekään muuallekaan, kun ei pääse enää
sängystä ylös. Kun on niin saatanan heikko, ettei jaksa enää kuin odottaa
kuolemaa.
Minä aloin odottaa kuolemaa, kun vihdoin olin niin heikko, etten enää
pystynytkään poistumaan kotoa. Jaksoin juuri ja juuri kävellä muutaman metrin,
kunnes heikkous veti maahan ja pakotti palaamaan takaisin pehmeään sänkyyn,
jossa pystyi edes jotenkuten makaamaan luisen vartalon kanssa. Maaliskuu häilyi
ympärillä kuumeisempana kuin koskaan ja minä makasin heikkona lapsuuden
sängyssäni tuijottaen kattoa. Silloin oli syntymäpäiväni ja muistan
miettineeni, että ehkä tästä voisi tulla myös kuolinpäiväni.
Olin väsyneempi kuin koskaan, niin järkyttävän väsynyt, makasin vain hiljaa ja
pelkäsin sydämeni pettävän, kun se ei enää oikein jaksanut lyödä. Keho painoi
niin naurettavan vähän, sormet juoksivat pitkin nukkaista ihoa, pehmeää ja
pumpulista, lanugoa iholla ja ajatuksissa, kymmenet mustelmat pitkin kehoa.
Minua pelotti niin paljon, niin hirveän, hirveän paljon. Minä tiesin, että tein
kuolemaa, ettei minusta ollut enää mitään jäljellä ja siihenhän tämä oli jo
kauan tähdännyt, kuolemiseen.
Siinä maaliskuun keskellä minä romahdin, enkä vieläkään tiedä pitäisikö minun
olla kiitollinen siitä, etten kuollutkaan. Kirosin monta vuotta sitä, ettei
minun annettu kuolla silloin ja yritinkin vuosia myöhemmin päästä pois hieman
eri tavoin. Tuon maaliskuun jälkeen alkoi helvetillinen ajanjakso, joka pitää
sisällään elämäni ehkä kipeimmät ja epätoivoisimmat vuodet. Tuon maaliskuun
jälkeen itkin valtameriä ja hukuin niihin päivittäin, padot murtuivat voimalla
kevään uteliaiden auringonsäteiden lämmössä, olin kipeämpi ja masentuneempi
kuin koskaan. Syömishäiriö muutti muotoaan niin kuin vartalokin, anoreksia kääntyi ahmintaan ja bulimiaan, olin vieras
siinä kehossa, itseinholla täytetyssä.
Silloin kuitenkin löysin kirjoittamisen pitkästä aikaa. Silloin aloin
viimeinkin käsittelemään sitä pahaa oloa, jota olin anoreksian keinoin
työntänyt itsepintaisesti pois. Siksi ensimmäinen kirjoittamani runo tuon
maaliskuun jälkeen lopettaa edellisen aikakauden ja aloittaa uuden, kipeän
mutta tärkeän ajan:
elämäni viimeisellä huhtikuulla
aurinko on minulle vieras
pehmeä nukka kutittaa sormenpäitä
eikä aamukahvi piristä kalpeutta
nukun kevään pölyisissä päivissä
unet vievät paikkoihin joissa en ole
kasvoja ja ääniä elämän karusellissa
mä en ole kiinni missään