keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

pakko yrittää


Tienvierustan lupiinit loistavat violetteina ja vaaleanpunaisina, muistuttavat lapsuudesta ja jokakesäisistä automatkoista. Olen hiljaa kuten silloinkin, sanotut sanat voi laskea yhden käden sormilla. Se kipu, joka silloin vasta pesi pikkuisena ja äänettömänä vatsanpohjassani, on nyt levinnyt kuin paksu, rasvainen muste koko kehooni. Tunnen itseni niin likaiseksi, kehnoksi, huonoksi, tahrituksi.

Auto rullaa hiljalleen viileän päivän lävitse, pysähtyy välillä jumalan hylkäämien paikkojen laidoille, joilla tuijotella pian lakastuvaa kesää. Minä pelkään itselleni käyvän juuri näin, sammaloidun ja unohdun. Jään ikuisesti elämäni peittävien verhojen taakse, katselen maailmaa harmaan kankaan läpi ja kuuntelen haikeana muiden tarinoita väreistä, joita sokeutuneet silmäni eivät näe. Yritän tarrautua toisten hymyihin, värähtää eloon kosketuksista, ilahtua pienistä retkistä; kamalinta on olla aivan tunnoton. Olen mieluummin ristiriitaisten tunteiden repimä, tuuliviiri, tuittupää, mitä tahansa muuta kuin välinpitämätön, olkiaan kohotteleva mykkä tyttö. 

Kaupassa ihmiset tunkevat ja juoksevat, kaikilla tuntuu olevan niin kiire jonnekin; minä kuljen sumuisissa päivissä, katoan yön hämärään ja elokuviin, lyriikoihin ja musiikin pehmeään pyöritykseen, elän maailmoissa pääni sisällä, unohdan paikan ja ajan kulkiessani iltapäiväruuhkassa, istuessani rauhattomissa kahviloissa, nojatessani päätä vasten bussin sateista ikkunaa. 

Hukkaan liikaa päiviä sängyn pohjattomaan kitaan, annan sen syödä lyhyen elämäni 10 sentin mittaiseksi. Siihen ei mahdu paljon, mutta silti taistelen vielä vastaan, potkin ja rimpuilen kohti valoa. Sillä loppujen lopuksi, vaikka en ikinä saapuisi perille, vaikka en ikinä löytäisi etsimääni, vaikka en ikinä olisi mitään millekään enkä kenellekään, niin minäkin elän, hengitän, koen, tunnen kipuja, haaveita, pettymyksiä, pelkoja. Kuka voi väittää, ettei se merkitse mitään?

tiistai 16. heinäkuuta 2013


Termospullossa höyryävää kahvia ja muovirasiassa maitoa huristamme syrjäiselle rannalle, jolla kolme penkkiä vartioi aaltojen liikkeitä. Kuljen vihreä kahvikuppi kädessäni pitkin rantaviivaa, kastan sormiani melko lämpöiseen veteen, haluaisin riisua tuulessa villisti hulmuavan paitani, vapautua pillifarkkujen puristuksesta ja sukeltaa veden alle, kadota taas vähän enemmän.
En ole pariin viikkoon vastannut kenellekään, puhelimen loki on täynnä vastaamattomia puheluita ja viestejä. Olen kaukana omassa pikku kuplassani, joka särkyy kysymyksistä ja katseista. En tarvitse niitä nyt, minulla mies jonka päälle valuttaa kaikki sisuksissani sykkivä rakkaus ja ikävä, johon kaikki sanani katoavat. Ei muille jää mitään, istuisin vain tyhmänä kahvilan hälinässä enkä tietäisi mitä vastata. 

Onneksi kesä ei vielä ole ohi, vaikka toisessa hetkessä haluan lehtien palavan ja rapistuvan syyssateiden myötä asfalttiin. Minulla on niin ikävä kaikkea vanhaa, en halua ajan etenevän niin nopeasti, etten taaskaan pysy perässä. T pitää minut päivien syrjässä kiinni, ilman häntä olisin vain, tuijottaisin eteeni ja antaisin ajan vyöryä omalla painollaan. Itkisin vain kaipuulle ja menetykselle, muistoille ja haaveille, elleivät vahvat kädet tarttuisi lanteiltani, raahaisi ulkomaailmaan, kuljettaisi pitkin kaupunkia ja lyhyttä kesää.

Kaljuuntuva mies saapuu rannalle kahden lapsen kanssa, korkeat kiljahdukset rikkovat hiljaisuuden. Katson pikkupoikaa kyyristyneenä hiekan ääreen ja palaan hetkeksi omaan lapsuuteeni. Polkkatukat, tuulessa pullistuvat kurahousut, matalat lätäköt. Piilouduin äidin helmoihin Hakaniemen torin harmaudessa, olin vielä kaukana niistä vuosista kun katosin leijaksi yli Helsingin, eikä kukaan pitänyt narusta kiinni.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Usein minulle sanotaan, että sisälläni on vähintään kaksi ihmistä; minusta tuntuu kuin vatsanpohjiani tallaisi kokonainen armeija. Olen ailahteleva, tasapainoton, omituinen. Entinen kympin tyttö ja anorektikko, nykyinen yliopisto-opiskelija, jota puhutellaan bimbona, kenen kanssa sä makaat noiden numeroiden eteen? Sanoja pulppuileva, naurava, kepeä, huoleton ja hersyvä bilettäjä, joka ei seuraavana päivänä vastaakaan puhelimeen, ilmesty tapaamispaikalle, vaivaudu edes hymyilemään tai vastamaan kysymyksiin. Olen herkkä ja helisevä, lamaantunut, sohvan nurkkaan päiviksi käpertyvä möykky, joka yhtäkkiä muuttuukin aikaansaavaksi tehopakkaukseksi ja kirjoittaa viisitoistasivuisen esseen yhdessä yössä.

Olen lyijynharmaa ja arkinen, mutta myös sateenkaaren väreissä hehkuva, olen mustaa ja valkoista, ankaria ääripäitä, joiden välissä ammottava tyhjyys. Haluan olla indigonsinistä, pornonpunaista, korpinmustaa, kiehtovaa fuksiaa, joka jo sanana leikkii kielellä kuin jokin eksoottinen makeinen. Haluan olla sellainen kuin sinä ja sellainen kuin hän, haluan aivan liikaa. Kroppani tykyttää päivittäin himoa, halua, kaipuuta, nälkää, kipua. Kaipaan hellyyttä ja rakastavia kosketuksia mutta haluan myös olla puhkinussittu, sänkyyn painettu pikkuhoro, jonka korvaan valutetaan kiimaa, notkean hunajaisia sanoja ja kosteita henkäyksiä. 

Satutan itseäni jo lapsuudessa annetulla vihalla, kuitenkin rakastan muita sillä voimalla, jolla en ikinä oppinut rakastamaan itseäni. Saatan räjähtää ja roihahtaa liekkeihin pelkästä katseesta, olen itsepäinen tuittupää, joka ei kuitenkaan koskaan osaa olla pitkävihainen, pelkästä hymystä muutun raivoavasta pedosta kehrääväksi kissaksi. Olen itsekeskeinen ja ylpeä, kuitenkin myös kiltti tyttö, joka edelleen osaa sanoa kiitos ja anteeksi.

Sisimmässäni olen elämännälkäinen ja epävakaa runotyttö, joka ei halua kirjoittaa kauniita sanoja vain kauniiden sanojen vuoksi. Haluan kirjoittaa vimman vallassa, euforian huumassa, kivun kourissa, humalan herkistämänä, en halua olla hiljainen nyssykkä, joka ei uskalla edes tervehtiä, haluan puhua jokaisesta tabusta, jättää kaikki eufenismit ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä punastumatta. Haluan tuntea, elää, kokea, nähdä, avata kaikki aistini ja lukkoni. 

Haluan olla, vaikka en aina tiedäkään, kuka tai mikä, vaikka en saakaan piirteitäni ja ominaisuuksia harmoniseen yhteiseloon. Kaikesta huolimatta haluan.

so unimpressed, but so in awe
such a saint, but such a whore
so self-aware, so full of shit
so indecisive, so adamant

so rock 'n' roll, so corporate suit
so damn ugly, so damn cute
so well-trained, so animal
so need your love, so fuck you all

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Lähes päivittäin asuntomme täyttyy ihmisistä, kahvinkeitin porisee iloisesti ja jäätelökääreet rapisevat. Miehiä tulee ja menee, ne tervehtivät kohteliaasti, olohuone täyttyy äärilleen naurusta ja puheensorinasta mutta minä sulkeudun makuuhuoneen oven taakse.

Olla niin kuin muut, miksi olen niin hankala, lukossa ja vaikea, nuo muut niin hersyviä, luonnollisia, huolettomia. Puheensorina tunkeutuu oven alta, kuin sillä ei olisi mitään esteitä, ei tiukkoja solmuja, joiden kohdalle kaikki aina pysähtyy. 
Miksen minä voi olla niin kuin ne muut, joiden puhe, eleet, ilmeet näyttävät tulevan niin vaivattomasti. Ne muut, jotka kesän ensimmäisten säteiden myötä ovat rynnänneet kadulle, kun minä olen maannut sälekaihtimien takana ja toivonut että joku laittaisi lapsilukot ruokailuvälinelaatikoihin. Ne muut, jotka ovat luoneet suhteita kuin hämähäkki seittejään, kun minä olen jättänyt hyvästejä päivätyökseni. 

Ne muut ovat ennemmin tai myöhemmin kypsyneet, mutta minä tunnen yhä olevani joko raaka tai mätä, oksiltaan tipahtanut valkea kuulas, niin herkästi kolhiintuva lajike. Tärisevillä käsilläni olen tarttunut hedelmäveitseen ja kuorinut ihoani kuin omenaa, yrittänyt poistaa tummuneita laikkuja, likaa, kipuja, jotka eivät vain lähde. 


Beethovenin Kuutamosonaatti peittää olohuoneesta kantautuvat äänet, yhdessä kappaleessa niin valtava melankolia. Raskaat, laahustavat soinnut vyöryvät kuin pimenevän illan aallot, annan niiden kaataa minut sängylle, sulkea silmäni hetkeksi. 

Ajattelen itseni toiseen vuodenaikaan ja toisiin kaupunkeihin, joissa katuja peittää mukulakivistä kudottu peitto, kapeat tiet halkovat piparkakkumaisia rakennuksia sieviksi palasiksi ja lumi laskeutuu valkoisena kuorrutteena, kimaltavina sokerikiteinä. Kahvilassa tilaisin höyryävän kuuman cappuccinon, kaloreista välittämättä, rikkoisin lusikalla höttöisen pinnan, ehkäpä kömpelösti kuvioidun lehden. Kämmenet ulottuisivat juuri ja juuri kupin ympärille, tuntisin kuinka lämpöasteet kulkisivat posliinisesta pinnasta läpi ihon ja veri juoksisi vuolaampana, halkoisi lämpimänä virtana kohmeisia jäseniä, reisiä, pohkeita, sormia, poskia. Olisin taas hieman enemmän elossa.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

en enää tiedä

Voisit oikeasti lihoa pari kiloa, T sanoo ja koskettaa luista rintakehääni. Kuivaan itseäni vaaleanpunaiseen pyyhkeeseen ja hämmennyksestä pulpautan sen ikuisen kiltin tytön iskulauseen: kiitos. Sitä aina hoin päässäni, kun joku joskus erehtyi huomaamaan minut, ja nyt se taas hypähtää muistojen lävitse, huulien raosta tähän hetkeen.

Toisaalta haluan kiitoksen ohella sanoa anteeksi, sen toisen kunnon tytön mantran. Häpeän kuollakseni ihmisten katseita sairautta kielivän kehon pinnalla. Anteeksi anteeksi anteeksi. En kestä kauhusta, kuvotuksesta, ymmärtämättömyydestä pyöristyneitä silmiä, teräviä katseita jotka poraavat kuultavan ihon lävitse ja jättävät vuotamaan taas hieman tyhjemmäksi.

Itse voin viettää tuntikausia katsellen, kuinka keho heijastuu peilistä monimutkaisena maisemana, eksyä ammottaviin laaksoihin kylkiluiden alla ja lonkkaluiden välissä, antaa sormien juosta solisluilla, jotka työntyvät vaarallisina kielekkeinä. 

Kuitenkaan en kestä sitä, jos joku muu tuijottaa. 20 kiloa laihempana vihasin ihmisten kauhistelevia katseita ja kommentteja, kuinka olen luuranko, pelottava ja hui kamala miten olen edes elossa. Halusin huutaa, että tämän on minun ja yksin minun vartaloni, minun taisteluni, jossa tulen aina kaatumaan yksin. Menkää pois ja ottakaa kehoon liimautuvat katseet, jotka tuntuvat kuin niljakkailta vesikasveilta ja saavat kehon tuntumaan kahlitulta, julkiselta, kosketulta ja tahritulta. Antakaa minun pitää tämä oma salainen maailma, joka ei kuitenkaan koskaan ole täysin salainen vaan näkyy päällepäin kalpeutena, haurautena, sairautena. 

Olen kyllästynyt asumaan tässä kuplassa. 
Olen kyllästynyt laskemaan ja vahtimaan, kuluttamaan aikani ja energiani juoksupyörämäiseen liikkeeseen.
Olen kyllästynyt näihin kuriseviin päiviin, kun kroppa kiertyy mytyksi mutta en voi avata sitä.
Minua kyllästyttää jo valmiiksi ne tulevat alastomat aamut, joihin havahdun kylmästä vapisten, koska en voi sulkea ikkunoita. 

Haluan näyttää naiselta ja toisaalta luisevalta pikkutytöltä. Haluan elää ja kuitenkin kuihduttaa itseni huomaamattomaksi. Olen yhä täynnä ristiriitoja, ne repivät minua eri suuntiin, riuhtovat jäseneni irti ja näykkivät niitä, suu täynnä lihaani ne nauravat: liian laiha, liian lihava, ei ikinä hyvä.

torstai 4. heinäkuuta 2013

fire walk with me

Aurinko kelluu horisontin pinnalla, kohoaa sen yläpuolelle, mutta minä sukellan syvemmälle kylmänviileisiin aaltoihin. Kaikki tuntuu niin raskaalta, upottavalta. Kuinka helppoa silloin onkaan vain valua hiljalleen takaisin syömishäiriön pirulliseen spiraaliin, kuluneisiin rutiineihin, petollisiin haavekuviin. Järki menettää hiljalleen otetta, kun mittailen itseäni pullottavien suonien suomustamilla käsillä. Etusormi ja peukalo eivät vielä kosketa toisiaan kietoessani ne käsivarteni ympärille mutta ne vetävät kohti toisiaan kuin magneetit, haluavat tulla yhdistetyksi.

Yritän istua vakaasti paikoillani mutta mieleni sisällissota saa vartaloni ailahtelemaan puolelta toiselle. Tuntuu kuin keittiön tuolin sijaan istuisin keinussa, jonka toisessa päässä vauhtia antaa syömishäiriö ja toisessa järki. Mutta kummassa päässä vauhtia antaa turva? Kummassa todellisuuden kovalta pinnalta suojeleva eskapistinen pesä?

Haluan vain kääriytyä suojaan. Olla ajattelematta ja olla kohtaamatta mitään: ihmisiä, katseita, kysymyksiä, ohikiitävää elämää, velvollisuuksien raskasta painoa, jonka alla muserrun. Herkkyys helisee terävinä lasinsiruina sisällä. Jotain on mennyt rikki, usko itseeni ja usko tulevaisuuteen. Kuin olisi vain sirpaleita, jotka tuovat tuovat onnen sijaan haavoja haaveisiin. Kun liikahdan, terävä kulma osuu ikävästi kylkeen, sydämeen, unelmien haperoisiin pintoihin. 


Olin surullinen katsottuani Twin Peaksin viimeisen jakson, olen vähän vieläkin. Kun katson peiliin haluaisin nähdä Audrey Hornen jumalaisen kauniit piirteet, mutta takaisin tuijottavat vain väsyneet kasvoni, joita hentoinen päivetyskään ei piristä. 

Haluaisin hetkeksi pois, jonnekin suurkaupunkien pölyisille laitamille, missä puut kumartuvat suojelevasti ylleni ja kuiskivat tuhatvuotisia tarinoitaan. Tässä kuitenkin yhä istun, sisälläni tuhansia kiloja tunteita, jotka pinkovat eri suuntiin kuin vikkeläjalkaiset koirat, enkä minä osaa taluttaa niitä sotkeutumatta umpisolmuille.

Siirryn ehkä pian olohuoneen sohvalla röhnöttämään, tuijottamaan eteeni ja toivomaan, että voisin imeytyä ruudun läpi Twin Peaksiin, kilauttaa Dale Cooperin kanssa posliinikupit yhteen ja hymyillä veikeästi: this is a damn fine cup of coffee.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

huomenna parempi

Ihania naisia, kiehtovia naisia, viehättäviä naisia, pehmeitä lähestyttäviä sydämellisiä uskottuja upeita itsenäisiä uskaltavia säkenöiviä naisia naisia naisia. Ja sitten minun kömpelöitä yrityksiäni olla jotain sellaista. 

Jotkut tytöt ovat sellaisia jo valmiiksi, ne uskaltavat elää täysillä jo pienestä pitäen, eivätkä anna jokaisen tuulen kaataa maahan ja repiä polvet aina uudelleen ja uudelleen niin verille, etteivät haavat koskaan tyrehdy. Jotkut tytöt kasvavat sellaisiksi, tarhanpihassa sitä ei vielä huomaa mutta vuodet hiovat niistä loppujen lopuksi rohkeita, omanlaisiaan, itsevarmoja, unelmiaan tavoittelevia, peittymätöntä, ihanaa valoa tihkuvia. Ne kehittyvät ankoista joutseniksi, mutta minä olen yhä siipirikko varpunen, harmaa pikkuinen lintu, sisälläni tuhansia mustia korppeja. 

Sellaisten naisten sanat tipahtelevat kypsinä kuin mehevimmät hedelmät, kevyet juorut kulkevat helminauhana silmieni alla, ja minä tunnen, kuinka häpeä kuivattaa sanani kitalakeen. Piipitän ikuisena keskenkasvuisena ja häpeän rumaksi tahrimana ankanpoikasena typeriä lauseitani, joita kukaan ei tunnu kuulevan. Tuntuu kuin olisin vieläkin untuvikko lapsenkengissä, enkä vieläkään osaa laulaa kuten ne itsevarmat ja huolettomat naiset.

Katson yhä mallia muilta kuten jo pienenä katsoin isältä, jonka mielestä tein kaiken aina väärin. Haluaisin olla kuten ne pulppuilevat ja rohkeat naiset, jotka eivät jatkuvasti häpeä kuukausia sitten änkytettyjä sanoja, kaatuneita viinilaseja tai vielä tapahtumattomia tekoja. Sellainen haluaisin olla, lopettaa iänikuisien itsesyytöksien upottamisen lihaani.

Jos en häpeäisi, lopettaisin jatkuvan haaveilun epämääräisessä tulevaisuudessa häämöttävästä päivästä, jolloin ei enää satu. En enää tuhlaisi voimavarojani jatkuvaan tarkkailuun vaan uskaltaisin olla unelmoimani versio itsestäni. Ostoskoriin lentelisi täysrasvaisia tuotteita, kädet unohtaisivat täristä ennen uuden ihmisen kohtaamista, katse kohoaisi asfaltista silmiin. En valehtelisi enää, en pyytelisi jatkuvasti anteeksi, vastaisin viesteihin ja puheluihin, uskaltaisin nähdä toisenkin kerran. En välttelisi ja käpertyisi kuoreeni, en piiloutuisi maailmalta, en pelkäisi ihmisvilinässä enkä puhuisi kuolemalle, kun elämän valo kivistää silmät kiinni. Uskaltaisin viedä roskat ilman meikkiä ja tuntisin itseni kauniiksi siitä huolimatta, kenties jopa kaivaisin poikkihuiluni kaapin pohjukoilta pölyttymästä, hankkisin katusoittoluvan ja antaisin sormien liitää näppäimillä, sävelet soljuisivat, en välittäisi ihmisten katseista ja nousisin korkealle korkealle korkealle.

Ehkä jo huomenna olen kuten ne. Ehkä jo huomenna pyyhin pölyjä poikkihuilun pinnalta, hymyilen tuntemattomille ja syön ilman jatkuvaa pelkoa lihomisesta. Huominen häilyy jossain takaraivon tienoilla kauniina ja ihanana kuin auringonnousu horisontissa, mutta silti olen helpottunut, ettei vielä tarvitse herätä siihen huomiseen. 

Vielä ei ole se päivä, nyt ei ole vielä huominen. Nyt voin olla katsomatta ketään silmiin, kietoutua pehmeän peiton suojaavaan syliin, olla ajattelematta ja olematta ollenkaan, painaa oven kiinni. Kerätä pölyä ja ehkä jossain siinä välissä myös niitä voimia, joita siihen helmeilevämpään huomiseen herääminen vaatii.