torstai 4. heinäkuuta 2013

fire walk with me

Aurinko kelluu horisontin pinnalla, kohoaa sen yläpuolelle, mutta minä sukellan syvemmälle kylmänviileisiin aaltoihin. Kaikki tuntuu niin raskaalta, upottavalta. Kuinka helppoa silloin onkaan vain valua hiljalleen takaisin syömishäiriön pirulliseen spiraaliin, kuluneisiin rutiineihin, petollisiin haavekuviin. Järki menettää hiljalleen otetta, kun mittailen itseäni pullottavien suonien suomustamilla käsillä. Etusormi ja peukalo eivät vielä kosketa toisiaan kietoessani ne käsivarteni ympärille mutta ne vetävät kohti toisiaan kuin magneetit, haluavat tulla yhdistetyksi.

Yritän istua vakaasti paikoillani mutta mieleni sisällissota saa vartaloni ailahtelemaan puolelta toiselle. Tuntuu kuin keittiön tuolin sijaan istuisin keinussa, jonka toisessa päässä vauhtia antaa syömishäiriö ja toisessa järki. Mutta kummassa päässä vauhtia antaa turva? Kummassa todellisuuden kovalta pinnalta suojeleva eskapistinen pesä?

Haluan vain kääriytyä suojaan. Olla ajattelematta ja olla kohtaamatta mitään: ihmisiä, katseita, kysymyksiä, ohikiitävää elämää, velvollisuuksien raskasta painoa, jonka alla muserrun. Herkkyys helisee terävinä lasinsiruina sisällä. Jotain on mennyt rikki, usko itseeni ja usko tulevaisuuteen. Kuin olisi vain sirpaleita, jotka tuovat tuovat onnen sijaan haavoja haaveisiin. Kun liikahdan, terävä kulma osuu ikävästi kylkeen, sydämeen, unelmien haperoisiin pintoihin. 


Olin surullinen katsottuani Twin Peaksin viimeisen jakson, olen vähän vieläkin. Kun katson peiliin haluaisin nähdä Audrey Hornen jumalaisen kauniit piirteet, mutta takaisin tuijottavat vain väsyneet kasvoni, joita hentoinen päivetyskään ei piristä. 

Haluaisin hetkeksi pois, jonnekin suurkaupunkien pölyisille laitamille, missä puut kumartuvat suojelevasti ylleni ja kuiskivat tuhatvuotisia tarinoitaan. Tässä kuitenkin yhä istun, sisälläni tuhansia kiloja tunteita, jotka pinkovat eri suuntiin kuin vikkeläjalkaiset koirat, enkä minä osaa taluttaa niitä sotkeutumatta umpisolmuille.

Siirryn ehkä pian olohuoneen sohvalla röhnöttämään, tuijottamaan eteeni ja toivomaan, että voisin imeytyä ruudun läpi Twin Peaksiin, kilauttaa Dale Cooperin kanssa posliinikupit yhteen ja hymyillä veikeästi: this is a damn fine cup of coffee.

2 kommenttia:

  1. oho! twin peaks on pyörinyt munkin päässä ja yllättäen samalla otsikolla. Muutenkin vähän samoja juttuja pyörinyt päässä kun mistä täällä kirjotat(kauniisti)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mulla on oikeesti sellanen riipivä IKÄVÄ twin peaksia, hah :D kaipaan sitä mystisen ihanan kutkuttavan rauhoittavan haikean surrealistisen, noh, twinpeaksmaista tunnelmaa. mä luinkin sun blogista et samaa sarjaa ollaan kateltu mutta toisaalta en ihmettele, on se vain niin koukuttava :)

      Poista